John ja Edward potkivat palloa takapihalla. Oli kesäloma, aurinko paistoi, luonto vihersi ja ilma tuoksui kukilta. Edward potkaisi pallon kauas ja John juoksi hakemaan sitä. Hän kompuroi omiin jalkoihinsa tömähtäen maahan. Keuhkot tyhjenivät, oli vaikea hengittää. John ei noussut, makasi nurmikolla kädet ylävartalonsa alla, toinen jalka suorana ja toinen nilkka pahasti vääntyneenä. Edward juoksi hätääntyneenä veljensä luokse, kysyi sattuiko häneen ja tarvitsiko hän apua. Vihdoin John sai keuhkoihinsa happea, hän alkoi täristä ja itkeä.
- Nilkkani! Sattuu kamalasti.
Edward käänsi Johnin selälleen, nosti ensin istumaan ja sitten ylös asti.
- Äiti, äiti. Johniin sattuu, Edward itki puhelimeen.
- Mitä on tapahtunut? Mihin Johnia sattuu? Äiti alkoi kysellä. Edward kerkesi sanoa vain, että Johnin nilkka oli vääntynyt, kun äiti jo sanoi olevansa kohta siellä ja katkaisi puhelun.
- Ei hätää, John. Äiti ja isä ovat kohta täällä. Johniin sattui kamalasti, kuin jalkaa olisi sahattu pois.
Jalan tutkimisen ja paketoinnin jälkeen lääkäri antoi liudan ohjeita ja kieltoja jalan hoitoon ja ja liikuntaan. Koti-matkalla autossa John marisi että hänelle tulisi tylsää, hän ei saanut kuin istua ja maata, välttää liikkumista.
- Minä viihdytän sinua, Edward huudahti ja luetteli listaa kaikista asioista mitä he voisivat tehdä, vaikka John ei pystyisi liikkumaan.
Tuota John ja Edward muistelivat, kun tällä kertaa Edwardin jalka oli paketissa hänen kaaduttuaan lavalla. Tapauksesta oli jo jonkin aikaa, olivathan he vasta kaksitoista vuotiaita. Nyt he olivat kaksikymmentä vuotiaita, melkein yhtä lapsia kuin ennenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti