Pakotettu ilo
En tiennyt, että enkelit voivat mennä rikki ja kadota. Kunnes itse todistin sitä.
Katsoin kuinka kaksosten elämänilo valui heistä. Kaksosista tuli entistä sirompaa posliinia. Heidän silmänsä, olemuksensa ja keikoilla ja julkisuudessa esiintyminen muuttui hitaasti, niin ettei kukaan huomannut.
Heidän vanhempansa kuitenkin huomasivat, pakottivat kaksoset tauolle. Palattuaan he vakuuttivat olevansa kunnossa, hymyilivät melkein aitoa hymyään, johon kaikki uskoivat sokeasti. Lähetin kaksosille monta kirjettä, jotka aina näin postivideolla, mutta joita ei koskaan luettu ääneen. Tuijotin koneeni ruutua miettien pääni puhki keinoa auttaa heitä.
Olin kaksosten keikalla, heistä viiden metrin päässä kiljuvassa tyttö massassa. En pystynyt uskomaan, että kukaan ei huomannut muutosta. Muka tosi faneja. Paskat! Esiintyminen ja ilo oli teennäistä. Silmiini sattui katsoessani heitä. Minusta tuntui, että tunsin kaksoset paremmin kuin fanina, kuin olisin ollut perhettä. Naurahdin ilottomasti ajatukselleni. Ehkä ensi elämässä. Keikan loputtua raivasin itseni raivokkaasti kaksosten luo. Oli vain hetki aikaa ojentaa kirjekuori. John otti sen vastaan, tunnisti käsialan ja kuiskasi "Enkelityttö". Hän katsoi minua järkyttyneenä. Lopetin kirjeeni aina "Tyttö, joka uskoo enkeleihinsä". Tyttö massasta muodostui välillemme muuri.
Kirjeessä luki, että olen lähettänyt monta kirjettä, viivyn Dublinissa muutaman päivän ja kerroin myös sähköpostini, jos he haluaisivat puhua surustaan luotettavasti.
Tarkistin sähköpostini usein. Ei siellä koskaan ollut mitään heiltä. Seurasin kaksosia aktiivisesti sosiaalisessa mediassa toivoen, että he toipuisivat, mutta selfiet olivat edelleen vähäisiä ja niissä esiintyi pakotetut hymyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti