Pakotettu ilo 2/2

Pakotettu ilo 2/2

Palattuani kotimaahani, aloin nähdä kaksosten kasvoilla vihdoin aitoa iloa ja hymyä. Olin riemuissani, hypin onnesta ja taisin vähän itkeäkin.

Kaikki oli täydellisesti, kunnes muutaman päivän päästä räjähti.

"Popduo Jedward on poistunut keskuudestamme"

"Julkkis kaksoset tekivät itsemurhan"

"Kiittivät Enkelityttöä ja hukuttautuivat"

"Kuka on mysteerinen Enkelityttö?"

En pystynyt uskomaan lukemaani. Huusin ja hakkasin seiniä, huusin tuskasta ja hakkasin vihasta.

Kaksoset ovat kuolleet. Ensimmäiset idolini. Suurimmat idolini koskaan.

"Kiitämme Enkelityttöä, joka näki sisimpäämme.

Tiesit, että välillämme on muutakin kuin

viatonta veljesrakkautta. Autoit meitä

tekemään ratkaisun."

Luin uutista rauhoituttuani hetken, mutta huohottaen ja sydän kurkussa.

Katsoin kuvan kiitoskirjettä. Minulle osoitettu. Minua varten kirjoitettu.

Sydämeni repesi vielä pienempiin palasiin. En sanonut tietäväni

jostain muusta kuin veljesrakkaudesta, en edes ajatellut mitään sinne päinkään.

Minä olin tuo Enkelityttö, syypää kaksosten kuolemaan.

"Meihin ei enää satu,

ei koskaan enää tule sattumaan.

Menemme peilimaahan.

Paikkaan jossa olemme

onnellisia. Yhdessä."

Pakotettu ilo 1/2

Pakotettu ilo

En tiennyt, että enkelit voivat mennä rikki ja kadota. Kunnes itse todistin sitä.

Katsoin kuinka kaksosten elämänilo valui heistä. Kaksosista tuli entistä sirompaa posliinia. Heidän silmänsä, olemuksensa ja keikoilla ja julkisuudessa esiintyminen muuttui hitaasti, niin ettei kukaan huomannut.

Heidän vanhempansa kuitenkin huomasivat, pakottivat kaksoset tauolle. Palattuaan he vakuuttivat olevansa kunnossa, hymyilivät melkein aitoa hymyään, johon kaikki uskoivat sokeasti. Lähetin kaksosille monta kirjettä, jotka aina näin postivideolla, mutta joita ei koskaan luettu ääneen. Tuijotin koneeni ruutua miettien pääni puhki keinoa auttaa heitä.

Olin kaksosten keikalla, heistä viiden metrin päässä kiljuvassa tyttö massassa. En pystynyt uskomaan, että kukaan ei huomannut muutosta. Muka tosi faneja. Paskat! Esiintyminen ja ilo oli teennäistä. Silmiini sattui katsoessani heitä. Minusta tuntui, että tunsin kaksoset paremmin kuin fanina, kuin olisin ollut perhettä. Naurahdin ilottomasti ajatukselleni. Ehkä ensi elämässä. Keikan loputtua raivasin itseni raivokkaasti kaksosten luo. Oli vain hetki aikaa ojentaa kirjekuori. John otti sen vastaan, tunnisti käsialan ja kuiskasi "Enkelityttö". Hän katsoi minua järkyttyneenä. Lopetin kirjeeni aina "Tyttö, joka uskoo enkeleihinsä". Tyttö massasta muodostui välillemme muuri.

Kirjeessä luki, että olen lähettänyt monta kirjettä, viivyn Dublinissa muutaman päivän ja kerroin myös sähköpostini, jos he haluaisivat puhua surustaan luotettavasti.

Tarkistin sähköpostini usein. Ei siellä koskaan ollut mitään heiltä. Seurasin kaksosia aktiivisesti sosiaalisessa mediassa toivoen, että he toipuisivat, mutta selfiet olivat edelleen vähäisiä ja niissä esiintyi pakotetut hymyt.