Heti herättyäni selasin puhelimeeni tulleet viestit, olisiko hän ajatellut minua. Selasin ne vielä uudestaan, toistin joka aamuiseksi rutiiniksi muodostuneen tavan. Ei. Hän ei ollut ajatellut, ei ollut viestiä. Pettyneenä tiputin puhelimen kädestäni ja hieroin kaksin käsin unisia ja lämpimiä kasvojani. Joka aamu sama toive, sama pettymys. Kattoon tuijottaessani mietin oliko tämä muuttunut yksipuoliseksi, että minä olinkin se joka enää ikävöi. Kokeilin olla laittamatta hänelle viestiä yli viikkoon, katsoisin milloin hän laittaisi viestiä minulle. Mitään ei kuulunut ja joka aamu silmiäni kirveli pidäteltyjen kyynelten takia.
Päivä jatkui, nousin ylös ja elin normaalisti, välillä jopa unohtaen hänet. Kuitenkin koko ajan, jatkuvasti mieleni perukoilla mietin häntä, mietin meitä. Miten meille oli käymässä, mitä minulle kävisi. En kestäisi ajatusta ettei olisikaan ketään, jota voisi ikävöidä ja jolle voisi lähettää hyvänyönsuukkoja, jolle voisi sanoa ne kolme tärkeää sanaa ja saada hänen käsivartensa ympärilleen.
Vai olinko kiintynyt väärään? Hän tuntui oikealta, mutta joskus yllätän itseni ajattelemasta jostakusta muusta hieman samalla tavalla. Lohduttomuus väistyi, viha pyrki sen paikalle. Miksi minä olin se, jonka pitäisi laittaa toiselle viestiä ja ylläpitää suhdetta? Miksei toinen tehnyt mitään, jätti minut vain yksin. En tiedä mitä hän tuntee, enkä ole varma omista tunteistanikaan. Pelkäsinkö vain jääväni yksin, että kukaan muu ei huoli minua?
Vai pelkääkö hän sitä? Pitää minua vain voidakseen sanoa seurustelevansa.
Ilta tuli, edelleenkään ei ollut tietoakaan viestistä. Iltatoimien välissä vain istuin huonoryhtisesti keittiössä tuijottamassa puhelinta kädessäni. Vuoteeseen päästyäni ja laskettuani pääni tyynylle annoin kyynelten tulla. Itkin, koska hän oli unohtanut, koska olin epävarma mitä minun pitäisi tehdä. Meillä meni hyvin, mutta miksi hän ei laita viestiä, odottaako hän, että minä teen sen? En uskalla, en tiedä mitä teen. Onko tämä edes todellista enää, että pitää näin suhteessaan pelätä.
Suljin silmäni tietäen, että huomenna sama leikki jatkuisi. Viimeisenä ajatuksena toivoin hänen välittävän.
maanantai 3. elokuuta 2015
maanantai 20. heinäkuuta 2015
Mutta kuka onkaan sairain? 2/2
Edward istutettiin tuoliin. Lasin toisella puolella istui John. Valvoneen, vihaisen näköinen John. Kumpikin otti puhelimen käteensä ja asetti korvalle. Hiljaisuus.
"Anteeksi." Edward kuiskasi.
"Sä oot kuule semmosessa kusessa josta ei noustakaan enää pois. Ja mulla sama homma. Onko sun aina, aina pakko tehdä näin?" John veti syvään henkeä, hänen kasvonsa vääristyivät vihasta. "Vaikka sä ootkin aina ollu vähän sekasin ja sairas, nyt mua pidetään manipuloivana hirviönä! Että mä muka pakottaisin sua pitämään tuntees salassa. Mä en voi ymmärtää mikä sussa on. Mä rakastin ja hoidin sua kuin veljeä, mut sä rakastit väärin ja tässä nyt ollaan."
Edwardin alaleuka väpätti vaikka hän yritti hillitä sitä.
"En mä oikeesti, mä oon oikeesti pahoillani. Mä, mä en haluu olla paha." Tässä vaiheessa hän purskahti hysteeriseen itkuun. John jatkoi paasaamistaan, korottaen hieman ääntään. "Nyt mä joudun myös psykologille, tiiätkö mitä se väittää? Että mä olen se hallitseva ja ilkeä, että mä sain sut sekasin ensin hallitsemalla koko elämäs sua ja sit antamalla vapautta! Ei mua huvittanu enää hoitaa ja välittää susta, sä oot liian sairas! Ei oikeet ja terveet ihmismielet haluu olla sillä tavalla oman veljensä kanssa! Voi vitun vittu nyt oikeasti!" Johninkin poskilla oli pari kyyneltä, mutta Edward oli jo kastellut paitansa hihat. Vartija tarttui Johniin, pakotti laskemaan puhelimen telineeseen ja lähti viemään häntä ulos keskusteluhuoneesta. Edward sai hetken istua rauhoittuakseen, kunnes häntä lähdettiin viemään takaisin selliinsä.
Aamuisin John sai lukea useista lehdistä juttua kuuluisan kaksosduon paljastetuista salaisuuksista, pahoinpitelystä, "suhteesta" ja muista keksityistä juoruista. Välillä lehdistö saarsi hänet, hän väitti kaiken olevan valhetta, vaikka oli totta, että Edward oli ehkä rakastunut Johniin väärällä tavalla.
Taas kaksoset istuivat keskusteluhuoneessa lasin erottaessa heidät. Puhelimet käsissä, Johnin syytellessä masentunutta veljeään.
"Törkeä pahoinpitely. Istut ihan mukavasti siellä. Miksi hakkasit sen jätkän? Ainii, se psykologi mainitsi, että luulit sitä minuksi. Miksi haluat tappaa mut? Miksi halusit lyödä mua? Aijaa, psykologi kertoi myös, että olen mielestäsi elänyt meidän molempien elämää. Että mitä? Että olen pakottanut sinut toimimaan miten minä haluan? Itse matkit, itse alistuit. Syytä itseäsi. Isoäiti suosi minua, mutta sain hänet huomioimaan myös sinut. Olin puheliaampi, totta kai ihmiset pitivät minusta enemmän. Vitun hintti."
"Häivy jo, John." Vihdoin Edward sai suunsa auki. "Sä teit musta tän mitä mä oon. Mä en saanu olla mitä haluan, sun takia. Lähde nyt menemään." Hän asetti puhelimen telineeseen ja nousi ylös, laittoi kätensä valmiiksi selkänsä taakse ja antoi vartijan laittaa raudat käsiinsä. John paiskasi puhelimen pöydälle, ja vartija tuli tarttumaan häntä olkapäästä saattaakseen hänet ulos.
"Anteeksi." Edward kuiskasi.
"Sä oot kuule semmosessa kusessa josta ei noustakaan enää pois. Ja mulla sama homma. Onko sun aina, aina pakko tehdä näin?" John veti syvään henkeä, hänen kasvonsa vääristyivät vihasta. "Vaikka sä ootkin aina ollu vähän sekasin ja sairas, nyt mua pidetään manipuloivana hirviönä! Että mä muka pakottaisin sua pitämään tuntees salassa. Mä en voi ymmärtää mikä sussa on. Mä rakastin ja hoidin sua kuin veljeä, mut sä rakastit väärin ja tässä nyt ollaan."
Edwardin alaleuka väpätti vaikka hän yritti hillitä sitä.
"En mä oikeesti, mä oon oikeesti pahoillani. Mä, mä en haluu olla paha." Tässä vaiheessa hän purskahti hysteeriseen itkuun. John jatkoi paasaamistaan, korottaen hieman ääntään. "Nyt mä joudun myös psykologille, tiiätkö mitä se väittää? Että mä olen se hallitseva ja ilkeä, että mä sain sut sekasin ensin hallitsemalla koko elämäs sua ja sit antamalla vapautta! Ei mua huvittanu enää hoitaa ja välittää susta, sä oot liian sairas! Ei oikeet ja terveet ihmismielet haluu olla sillä tavalla oman veljensä kanssa! Voi vitun vittu nyt oikeasti!" Johninkin poskilla oli pari kyyneltä, mutta Edward oli jo kastellut paitansa hihat. Vartija tarttui Johniin, pakotti laskemaan puhelimen telineeseen ja lähti viemään häntä ulos keskusteluhuoneesta. Edward sai hetken istua rauhoittuakseen, kunnes häntä lähdettiin viemään takaisin selliinsä.
Aamuisin John sai lukea useista lehdistä juttua kuuluisan kaksosduon paljastetuista salaisuuksista, pahoinpitelystä, "suhteesta" ja muista keksityistä juoruista. Välillä lehdistö saarsi hänet, hän väitti kaiken olevan valhetta, vaikka oli totta, että Edward oli ehkä rakastunut Johniin väärällä tavalla.
Taas kaksoset istuivat keskusteluhuoneessa lasin erottaessa heidät. Puhelimet käsissä, Johnin syytellessä masentunutta veljeään.
"Törkeä pahoinpitely. Istut ihan mukavasti siellä. Miksi hakkasit sen jätkän? Ainii, se psykologi mainitsi, että luulit sitä minuksi. Miksi haluat tappaa mut? Miksi halusit lyödä mua? Aijaa, psykologi kertoi myös, että olen mielestäsi elänyt meidän molempien elämää. Että mitä? Että olen pakottanut sinut toimimaan miten minä haluan? Itse matkit, itse alistuit. Syytä itseäsi. Isoäiti suosi minua, mutta sain hänet huomioimaan myös sinut. Olin puheliaampi, totta kai ihmiset pitivät minusta enemmän. Vitun hintti."
"Häivy jo, John." Vihdoin Edward sai suunsa auki. "Sä teit musta tän mitä mä oon. Mä en saanu olla mitä haluan, sun takia. Lähde nyt menemään." Hän asetti puhelimen telineeseen ja nousi ylös, laittoi kätensä valmiiksi selkänsä taakse ja antoi vartijan laittaa raudat käsiinsä. John paiskasi puhelimen pöydälle, ja vartija tuli tarttumaan häntä olkapäästä saattaakseen hänet ulos.
sunnuntai 19. heinäkuuta 2015
Mutta kuka onkaan sairain? 1/2
Avasin keittiön oven ja ensimmäinen asia mitä näin, oli kaksoisveljeni, joka yritti pysytellä pystyssä nojaten seinään.
"Mä taisin vähä ottaa. Vähä taisin. Sänkyyn .." Edward mumisi eikä pystynyt tai halunnut katsoa silmiini. Otin Edwardia tiukasti kiinni olkapäistä ja lähdin taluttamaan häntä kohti makuuhuonettaan. Sanomatta sanaakaan istutin hänet sängylleen ja hain hänelle lasin vettä yöpöydälle.
"Anteeksi, John, anteeksi. Anteeksi oikeesti." Jätin humaltuneen pyytelemään anteeksi ja lähdin huoneesta jättäen oven raolleen. Liian usein jouduin tätä tekemään. Tässä kuukaudessa tämä oli jo toinen kerta. Mieleeni palautuivat joka kerta ne vuodet, jotka samalla tavalla pienenä talutin äidin sänkyyn. Muistot olivat kipeitä, Edward tiesi sen mutta silti toisti historiaa ja sorti minua.
Olimme taas pääsemässä huipulle, josta viime vuosina hieman laskeuduimme. Edward päätti kerran "hieman" juhlistaa tätä. Se kerta ja se hieman ovat venyneet, Sharknado 3, elokuva joka sai meidät enemmän sisäpiiriin, julkaistiin jo vuosi sitten jolloin Edward päätti juoda ensimmäistä kertaa kunnolla. Loppua tai parannusta ei näy vaikka sitä lupaillaan. Hän tuo fanejamme kotiimme, käyttää heitä yhden illan ajan ja sitten heittää ulos. Olen kieltänyt, olen raivonnut ja olen vahtinut, mutta Edward jatkaa silti. Hän on vihdoin sokaistunut julkisuudesta, kuvaavammin ilmaistuna hänellä on noussut kusi päähän.
Seuraavana aamuna Edward ei ole kovin krapulainen, mutta silmät ja kasvot punoittavat silti.
Johnin tullessa omasta makuuhuoneestaan keittiöön, hän ei kiinnitä mitään huomiota veljeensä, joka istuu pöydän ääressä kädet teekupin ympärillä. Silmäkulmastaan Edward seuraa kuinka John rauhoittavan rutiininomaisesti ottaa kupin kaapista, valitsee ja repäisee teepussipaperin auki, kaataa kuumaa vettä kuppiinsa ja asettaa kupin pöydälle. Hän vilkaisee vanhoja sanomalehtiä pöydällä, mutta ei lähdekään hakemaan uutta lehteä pöytään kuten yleensä. John vain istahtaa Edwardia vasta päätä ja heiluttelee teepussia vedessä.
"Sä tarvitset hoitoa, Ed." Johnin katse on teekupissa, pää painuksissa, mutta Edward tietää Johnin silmien olevan täynnä surua, kuten surun värittämä äänikin. Hän ei osaa vastata, ei uskalla sillä hän tietää Johnin olevan oikeassa. Miettiessään vastausta hän juo puolet teestään kerralla, jonka jälkeen yskäisee ja selvittelee kurkkuaan.
"Itse asiassa," pieni hiljaisuus Edwardin miettiessä. "Olet oikeassa." Mutta ei, hän ei sanonut noin. "Itse asiassa en, sinä olet se joka tarvitsee apua."
Edwardin ylimielinen ja hallitsematon puoli pääsi irti, hän on kauhuissaan mielessään, mutta kasvoillaan tyyni, ivahtava ilme.
John nostaa epäuskoiset ja hämmentyneet kasvot teekuppinsa päältä, tuijottaa Edwardia eikä pysty ymmärtämään. "Mitä sä sanoit?"
Edward vain pudistelee päätään, istuu hetken paikoillaan ja miettii miten kadota tilanteesta. Hän vain nousee seisomaan, lähtee nopeasti kävelemään ja kävelee koko talosta ulos. John jää tuijottamaan Edwardin teekuppia tajuamatta mitään. "Mitä?" Hän kyselee ääneen vaikka ketään ei ole kuulemassa. Ei veljelle sanota noin. Ei. Vain pelkkä ei. John löi nyrkkinsä pöytään ja puristi silmänsä kiinni. Hän huusi, karjui turhautumistaan ja haavojaan joita Edward poltti.
Illalla Edward palasi kotiin. Kuinkas muutenkaan, kännissä ja tyttö kainalossaan. John odotti Edwardin kotiin kuten ennenkin, käännytti tytön pois, mutta ei vienyt Edwardia huoneeseensa. "Nuku hyvin", John sanoi kylmästi ja lähti nukkumaan. Edward jäi huojumaan eteiseen, otti hitaasti askeleita kohti omaa huonettaan suunnitellen myös nukkumaan menoa. Näin kävi tuosta päivästä lähtien lähes joka päivä, lopulta John ei enää jaksanut odottaa. Hän vain istui olohuoneessa, kuuli kuinka hänen veljensä ja joku tyttö tulivat sisään, huojuivat yhdessä Edwardin huoneeseen ja viipyivät siellä jonkin aikaa tai koko yön. Tätä John ei sietänyt kauaa.
Edward ei edes tajunnut, ettei John ollut kotona. Hän ehti olla poissa viikon, ennen kuin Edward ymmärsi ettei kukaan kerännyt postia eikä kukaan käynyt kaupassa tai tiskannut. Krapulassa hän raahautui Johnin huoneelle ja katsoi sisään. Tyhjää, puolet tavaroistakin oli poissa. Hän pudottautui seinää vasten istumaan lattialle. Kaikkihan oli ollut hyvin, eikö? Miksi John ei ole täällä? Hän ei ymmärtänyt. Hän ei ymmärtänyt, että viimeiseen kahteen kuukauteen hän ei ole puhunut veljelleen sanaakaan. Miten se onnistui? Varmasti heillä oli ollut haastatteluja tai muita tapahtumia ..
Hän ei ymmärtänyt loukanneensa Johnia. Edward oli sekaisin. Hän istui lattialla koko päivän, kunnes puki, söi ja lähti taas yöhön. Vasta lievästi juopuneena hän käveli klubilta toiselle. Yö oli pimeä. Katulampun valokeila, pimeä kohta, katulampun valokeila.. Edward nosti katseensa nopeasti maasta. Joku seisoi varjossa. Joku jolla oli Johnimaiset piirteet. Hän tunsi raivoa joka nousi kohinalla. "Miksi jätit mut yksin? Miksi? Mitä mä muka olen tehnyt?" Edward huusi, hyökkäsi ihmisen kimppuun ja hakkasi minkä pystyi. Löi toisen päätä seinään, kaatoi maahan ja potki kylkiä ja vatsaa. "Sä oot sekasin! En mä! Sä oot hullu, sä oot .. Sä oot parempi, sua ei pitäis olla olemassa! Miksi" Potku. "Sä." Potku. "Oot." Potku. "Olemassa?" Potku.
Nyt keskelle valokeilaa raahautunut ruumis näkyi paremmin. Edward katsoi pahoin ruhjotun, vieraan miehen kasvoja. Joku kadun varrella asuvista huusi ikkunasta, jostain kuului sireenit, joku tarttui häneen kiinni ja kaatoi maahan laittaakseen hänelle käsiraudat. "Se en ollu mä! Se oli mun veli! Se sano ettei kaksosta saa rakastaa niin, ei saa juoda, ei saa tehdä näin tai noin, ei saa." Edward riuhtoi poliisin otetta irti, kun yhtäkkiä tunsi sähköisen lamauttavan tunteen, mutta hän ei voinut huutaa enää vaikka se sattui. Poski iskeytyi maahan, pää tärähti ja taju katosi.
1/2
"Mä taisin vähä ottaa. Vähä taisin. Sänkyyn .." Edward mumisi eikä pystynyt tai halunnut katsoa silmiini. Otin Edwardia tiukasti kiinni olkapäistä ja lähdin taluttamaan häntä kohti makuuhuonettaan. Sanomatta sanaakaan istutin hänet sängylleen ja hain hänelle lasin vettä yöpöydälle.
"Anteeksi, John, anteeksi. Anteeksi oikeesti." Jätin humaltuneen pyytelemään anteeksi ja lähdin huoneesta jättäen oven raolleen. Liian usein jouduin tätä tekemään. Tässä kuukaudessa tämä oli jo toinen kerta. Mieleeni palautuivat joka kerta ne vuodet, jotka samalla tavalla pienenä talutin äidin sänkyyn. Muistot olivat kipeitä, Edward tiesi sen mutta silti toisti historiaa ja sorti minua.
Olimme taas pääsemässä huipulle, josta viime vuosina hieman laskeuduimme. Edward päätti kerran "hieman" juhlistaa tätä. Se kerta ja se hieman ovat venyneet, Sharknado 3, elokuva joka sai meidät enemmän sisäpiiriin, julkaistiin jo vuosi sitten jolloin Edward päätti juoda ensimmäistä kertaa kunnolla. Loppua tai parannusta ei näy vaikka sitä lupaillaan. Hän tuo fanejamme kotiimme, käyttää heitä yhden illan ajan ja sitten heittää ulos. Olen kieltänyt, olen raivonnut ja olen vahtinut, mutta Edward jatkaa silti. Hän on vihdoin sokaistunut julkisuudesta, kuvaavammin ilmaistuna hänellä on noussut kusi päähän.
Seuraavana aamuna Edward ei ole kovin krapulainen, mutta silmät ja kasvot punoittavat silti.
Johnin tullessa omasta makuuhuoneestaan keittiöön, hän ei kiinnitä mitään huomiota veljeensä, joka istuu pöydän ääressä kädet teekupin ympärillä. Silmäkulmastaan Edward seuraa kuinka John rauhoittavan rutiininomaisesti ottaa kupin kaapista, valitsee ja repäisee teepussipaperin auki, kaataa kuumaa vettä kuppiinsa ja asettaa kupin pöydälle. Hän vilkaisee vanhoja sanomalehtiä pöydällä, mutta ei lähdekään hakemaan uutta lehteä pöytään kuten yleensä. John vain istahtaa Edwardia vasta päätä ja heiluttelee teepussia vedessä.
"Sä tarvitset hoitoa, Ed." Johnin katse on teekupissa, pää painuksissa, mutta Edward tietää Johnin silmien olevan täynnä surua, kuten surun värittämä äänikin. Hän ei osaa vastata, ei uskalla sillä hän tietää Johnin olevan oikeassa. Miettiessään vastausta hän juo puolet teestään kerralla, jonka jälkeen yskäisee ja selvittelee kurkkuaan.
"Itse asiassa," pieni hiljaisuus Edwardin miettiessä. "Olet oikeassa." Mutta ei, hän ei sanonut noin. "Itse asiassa en, sinä olet se joka tarvitsee apua."
Edwardin ylimielinen ja hallitsematon puoli pääsi irti, hän on kauhuissaan mielessään, mutta kasvoillaan tyyni, ivahtava ilme.
John nostaa epäuskoiset ja hämmentyneet kasvot teekuppinsa päältä, tuijottaa Edwardia eikä pysty ymmärtämään. "Mitä sä sanoit?"
Edward vain pudistelee päätään, istuu hetken paikoillaan ja miettii miten kadota tilanteesta. Hän vain nousee seisomaan, lähtee nopeasti kävelemään ja kävelee koko talosta ulos. John jää tuijottamaan Edwardin teekuppia tajuamatta mitään. "Mitä?" Hän kyselee ääneen vaikka ketään ei ole kuulemassa. Ei veljelle sanota noin. Ei. Vain pelkkä ei. John löi nyrkkinsä pöytään ja puristi silmänsä kiinni. Hän huusi, karjui turhautumistaan ja haavojaan joita Edward poltti.
Illalla Edward palasi kotiin. Kuinkas muutenkaan, kännissä ja tyttö kainalossaan. John odotti Edwardin kotiin kuten ennenkin, käännytti tytön pois, mutta ei vienyt Edwardia huoneeseensa. "Nuku hyvin", John sanoi kylmästi ja lähti nukkumaan. Edward jäi huojumaan eteiseen, otti hitaasti askeleita kohti omaa huonettaan suunnitellen myös nukkumaan menoa. Näin kävi tuosta päivästä lähtien lähes joka päivä, lopulta John ei enää jaksanut odottaa. Hän vain istui olohuoneessa, kuuli kuinka hänen veljensä ja joku tyttö tulivat sisään, huojuivat yhdessä Edwardin huoneeseen ja viipyivät siellä jonkin aikaa tai koko yön. Tätä John ei sietänyt kauaa.
Edward ei edes tajunnut, ettei John ollut kotona. Hän ehti olla poissa viikon, ennen kuin Edward ymmärsi ettei kukaan kerännyt postia eikä kukaan käynyt kaupassa tai tiskannut. Krapulassa hän raahautui Johnin huoneelle ja katsoi sisään. Tyhjää, puolet tavaroistakin oli poissa. Hän pudottautui seinää vasten istumaan lattialle. Kaikkihan oli ollut hyvin, eikö? Miksi John ei ole täällä? Hän ei ymmärtänyt. Hän ei ymmärtänyt, että viimeiseen kahteen kuukauteen hän ei ole puhunut veljelleen sanaakaan. Miten se onnistui? Varmasti heillä oli ollut haastatteluja tai muita tapahtumia ..
Hän ei ymmärtänyt loukanneensa Johnia. Edward oli sekaisin. Hän istui lattialla koko päivän, kunnes puki, söi ja lähti taas yöhön. Vasta lievästi juopuneena hän käveli klubilta toiselle. Yö oli pimeä. Katulampun valokeila, pimeä kohta, katulampun valokeila.. Edward nosti katseensa nopeasti maasta. Joku seisoi varjossa. Joku jolla oli Johnimaiset piirteet. Hän tunsi raivoa joka nousi kohinalla. "Miksi jätit mut yksin? Miksi? Mitä mä muka olen tehnyt?" Edward huusi, hyökkäsi ihmisen kimppuun ja hakkasi minkä pystyi. Löi toisen päätä seinään, kaatoi maahan ja potki kylkiä ja vatsaa. "Sä oot sekasin! En mä! Sä oot hullu, sä oot .. Sä oot parempi, sua ei pitäis olla olemassa! Miksi" Potku. "Sä." Potku. "Oot." Potku. "Olemassa?" Potku.
Nyt keskelle valokeilaa raahautunut ruumis näkyi paremmin. Edward katsoi pahoin ruhjotun, vieraan miehen kasvoja. Joku kadun varrella asuvista huusi ikkunasta, jostain kuului sireenit, joku tarttui häneen kiinni ja kaatoi maahan laittaakseen hänelle käsiraudat. "Se en ollu mä! Se oli mun veli! Se sano ettei kaksosta saa rakastaa niin, ei saa juoda, ei saa tehdä näin tai noin, ei saa." Edward riuhtoi poliisin otetta irti, kun yhtäkkiä tunsi sähköisen lamauttavan tunteen, mutta hän ei voinut huutaa enää vaikka se sattui. Poski iskeytyi maahan, pää tärähti ja taju katosi.
1/2
sunnuntai 8. helmikuuta 2015
Ikävä ei näy päälle
Katselin, kuinka auringonlaskun yläpuolella, vaaleansinisellä taivaalla loisti kirkkaasti tähti. Käännyin ympäri, vastapäätä vaaleansinistä taivasta oli tummaa, ja siellä loisti myös kirkas tähti. Mietin, kumpi oli vahvempi ja täynnä enemmän valoa. Tähti vaalealla ja kauniilla taustalla, vai tähti tummalla ja sotkuisen värisellä taustalla? Mietin tätä niin hartaasti, että yritin jopa keskustella Johnin kanssa aiheesta. John kuitenkin sanoi vain "Ed, voisitko lopettaa tuon 'syvällisten' ja hölmöjen ajatuksien vatvomisen. Se ei sovi meidän tyyliin, joten please. Lopeta."
Yritin olla välittämättä, mutta kuitenkin loukkaannuin ja Johnin lähdettyä kotiin, jatkoin kävelemistä. Näin, kuinka tähdet pikku hiljaa syttyivät. Rauhoituin ja unohdin kaiken muun, paitsi tähdet ja luonnon äänen, hiljaisuuden. Väreinä näkyi enää vain mustaa ja valkoista, silti näki, mihin käveli. Saatoin eksyä tien laidasta hieman liikaa tielle, mutten välittänyt. Ehkä niskaani vähän alkoi jomottaa jatkuva pään nojaaminen taaksepäin, mutta sekään ei minua haitannut. Hymyilin itsekseni. Tähdet olivat kuin kynttilöiden liekit jouluisin hautausmaalla. Kuin pieniä kattovaloja. Huumassa kurotin kättäni taivaalle, toivoen, että voisin koskettaa tähtiä. Yllättäen minuun ikään kuin lyötiin ikävä. Rajusti tärähtäen pudottauduin polvilleni silmät kiinni. Ikävä ja tyhjyys olivat tyhjentäneet minut. En enää tuntenut kuin surua. Näin takaani valoa. Hymähdin. Käännyin hieman ja katsoin olan yli taakseni.
Kirkas valo läheni nopeasti. Hymyni vain leveni. Istuin nyt keskellä tietä, kirkkaan valon tönäistessä minut pois elämästä. Viimeinen ääni jonka kuulin, oli auton jarrutus ääni.
Yritin olla välittämättä, mutta kuitenkin loukkaannuin ja Johnin lähdettyä kotiin, jatkoin kävelemistä. Näin, kuinka tähdet pikku hiljaa syttyivät. Rauhoituin ja unohdin kaiken muun, paitsi tähdet ja luonnon äänen, hiljaisuuden. Väreinä näkyi enää vain mustaa ja valkoista, silti näki, mihin käveli. Saatoin eksyä tien laidasta hieman liikaa tielle, mutten välittänyt. Ehkä niskaani vähän alkoi jomottaa jatkuva pään nojaaminen taaksepäin, mutta sekään ei minua haitannut. Hymyilin itsekseni. Tähdet olivat kuin kynttilöiden liekit jouluisin hautausmaalla. Kuin pieniä kattovaloja. Huumassa kurotin kättäni taivaalle, toivoen, että voisin koskettaa tähtiä. Yllättäen minuun ikään kuin lyötiin ikävä. Rajusti tärähtäen pudottauduin polvilleni silmät kiinni. Ikävä ja tyhjyys olivat tyhjentäneet minut. En enää tuntenut kuin surua. Näin takaani valoa. Hymähdin. Käännyin hieman ja katsoin olan yli taakseni.
Kirkas valo läheni nopeasti. Hymyni vain leveni. Istuin nyt keskellä tietä, kirkkaan valon tönäistessä minut pois elämästä. Viimeinen ääni jonka kuulin, oli auton jarrutus ääni.
keskiviikko 4. helmikuuta 2015
Toisenlainen tie, haaveilijan vie
Otsikko Antti Tuiskun biisistä. Anteeksi mahdollisista kirjoitusvirheistä, puhelin ei ole paras tähän hommaan.
"Ei ole taikuutta. Kuitenkin katsoin maagisiin, henkeä salpaaviin silmiin. Omistin samanlaiset, katsoin identtistä veljeäni silmiin. Istuimme Edwardin kanssa molemmat risti-istunnassa pehmeällä nukkamatolla metrin päästä toisistamme. Molemmilla oli leveä hymy. Hyny valaisi koko huoneen lievine ryppyineen silmissä. Huone oli hämärä, verhot olivat kiinni, mutta niin ohuet, että sisään pääsevä valo oli tumman sinistä. Joskus, kun tuli tylsää, me vain katselimme toisiamme. Olimme tehneet sitä vauvasta asti, ja vielä kaksikymppisinä tuijottelu jatkui."
Nostin katseeni päiväkirjastani. Istuin lattialla kovalla puuparketilla. Olin lukiessani vääntäytynyt risti-istuntoon. Huone oli kylmä, ja paksu talvitakki oli auki. Edessäni oli peili, jonka kautta katsoin tyhjää, unohdettua ja autiota huonetta. Välillä tuuli pääsi sisään rikkinäisestä ikkunasta. Ei kuulunut mitään, oli täysin hiljaista. Kuvittelin huoneeseen kaksi sänkyä, niille hyppivät ja tyynyjä viskovat pojat. Silmäni sumenivat. Meni kolmekymmentä vuotta, ennen kuin muistin päiväkirjani. Tulin kaukaa tänne, josta lähdin. Talo oli sillä välin hylätty ja rapistunut. Kirjani oli peltirasiassa seinän välissä, hyvässä piilossa.
Lyhyelle parralleni tippui kyynel. Katselin itseäni peilistä. Istuin niin kuin me kaksi silloin. Kuvittelin sinut peiliin.
Toinen kyynel, suljin silmäni.
Oli kulunut jo päivä kolmekymmentävuotisjuhlistamme. Ura kukoisti ja kaikki oli edelleen kuin unelmaa. Istuimme yhdessä yhteisen pöytämme ääressä syömässä eiliseltä jäänyttä kakkua. Olimme edelleen kuin lapsia, nauroimme turhalle ja sotkimme. Hymyillen katsoimme toisiamme silmiin, repesimme nauruun emmekä voineet lopettaa.
Puhelimesi alkoi soida.
Nojasin käsiini ja huusin. Pyyhin kasvojani kyynelten jäljiltä, mutta niitä tuli vain lisää. Olin yksin asunnossamme, olit lähtenyt syöpähoitoihin. Tällä kertaa et antanut tulla mukaan. Itkin ääneen ja nikottelin. Huusin lisää, tahdoin lyödä. Käteni ja kasvoni olivat täysin märät. Poskia kirveli. Painoin kasvojani tyynyyn, tahdoin pois.
Olit laiha, hiuksia oli vain vähän ja silmäsi painuivat kuoppiin. Et nauranut enää. elämänilo, pilke silmäkulmasta ja hurmaava olemus oli jo kuollut. Odotit vain että ruumiisi kuolisi.
Avasin silmäni, katsoin peiliin toivoen, että olisit ilmestynyt sinne. Näin vain tuskaisen ja luovuttaneen kodittoman. Mielisairaalasta karanneen, mustan sielun. Liikutin kättäni, ja pillerit purkissa kolisivat. Kaivoin ne taskusta. Ajattelin, että odotat minua jossain.
"Ei ole taikuutta. Kuitenkin katsoin maagisiin, henkeä salpaaviin silmiin. Omistin samanlaiset, katsoin identtistä veljeäni silmiin. Istuimme Edwardin kanssa molemmat risti-istunnassa pehmeällä nukkamatolla metrin päästä toisistamme. Molemmilla oli leveä hymy. Hyny valaisi koko huoneen lievine ryppyineen silmissä. Huone oli hämärä, verhot olivat kiinni, mutta niin ohuet, että sisään pääsevä valo oli tumman sinistä. Joskus, kun tuli tylsää, me vain katselimme toisiamme. Olimme tehneet sitä vauvasta asti, ja vielä kaksikymppisinä tuijottelu jatkui."
Nostin katseeni päiväkirjastani. Istuin lattialla kovalla puuparketilla. Olin lukiessani vääntäytynyt risti-istuntoon. Huone oli kylmä, ja paksu talvitakki oli auki. Edessäni oli peili, jonka kautta katsoin tyhjää, unohdettua ja autiota huonetta. Välillä tuuli pääsi sisään rikkinäisestä ikkunasta. Ei kuulunut mitään, oli täysin hiljaista. Kuvittelin huoneeseen kaksi sänkyä, niille hyppivät ja tyynyjä viskovat pojat. Silmäni sumenivat. Meni kolmekymmentä vuotta, ennen kuin muistin päiväkirjani. Tulin kaukaa tänne, josta lähdin. Talo oli sillä välin hylätty ja rapistunut. Kirjani oli peltirasiassa seinän välissä, hyvässä piilossa.
Lyhyelle parralleni tippui kyynel. Katselin itseäni peilistä. Istuin niin kuin me kaksi silloin. Kuvittelin sinut peiliin.
Toinen kyynel, suljin silmäni.
Oli kulunut jo päivä kolmekymmentävuotisjuhlistamme. Ura kukoisti ja kaikki oli edelleen kuin unelmaa. Istuimme yhdessä yhteisen pöytämme ääressä syömässä eiliseltä jäänyttä kakkua. Olimme edelleen kuin lapsia, nauroimme turhalle ja sotkimme. Hymyillen katsoimme toisiamme silmiin, repesimme nauruun emmekä voineet lopettaa.
Puhelimesi alkoi soida.
Nojasin käsiini ja huusin. Pyyhin kasvojani kyynelten jäljiltä, mutta niitä tuli vain lisää. Olin yksin asunnossamme, olit lähtenyt syöpähoitoihin. Tällä kertaa et antanut tulla mukaan. Itkin ääneen ja nikottelin. Huusin lisää, tahdoin lyödä. Käteni ja kasvoni olivat täysin märät. Poskia kirveli. Painoin kasvojani tyynyyn, tahdoin pois.
Olit laiha, hiuksia oli vain vähän ja silmäsi painuivat kuoppiin. Et nauranut enää. elämänilo, pilke silmäkulmasta ja hurmaava olemus oli jo kuollut. Odotit vain että ruumiisi kuolisi.
Avasin silmäni, katsoin peiliin toivoen, että olisit ilmestynyt sinne. Näin vain tuskaisen ja luovuttaneen kodittoman. Mielisairaalasta karanneen, mustan sielun. Liikutin kättäni, ja pillerit purkissa kolisivat. Kaivoin ne taskusta. Ajattelin, että odotat minua jossain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)