Avasin keittiön oven ja ensimmäinen asia mitä näin, oli kaksoisveljeni, joka yritti pysytellä pystyssä nojaten seinään.
"Mä taisin vähä ottaa. Vähä taisin. Sänkyyn .." Edward mumisi eikä pystynyt tai halunnut katsoa silmiini. Otin Edwardia tiukasti kiinni olkapäistä ja lähdin taluttamaan häntä kohti makuuhuonettaan. Sanomatta sanaakaan istutin hänet sängylleen ja hain hänelle lasin vettä yöpöydälle.
"Anteeksi, John, anteeksi. Anteeksi oikeesti." Jätin humaltuneen pyytelemään anteeksi ja lähdin huoneesta jättäen oven raolleen. Liian usein jouduin tätä tekemään. Tässä kuukaudessa tämä oli jo toinen kerta. Mieleeni palautuivat joka kerta ne vuodet, jotka samalla tavalla pienenä talutin äidin sänkyyn. Muistot olivat kipeitä, Edward tiesi sen mutta silti toisti historiaa ja sorti minua.
Olimme taas pääsemässä huipulle, josta viime vuosina hieman laskeuduimme. Edward päätti kerran "hieman" juhlistaa tätä. Se kerta ja se hieman ovat venyneet, Sharknado 3, elokuva joka sai meidät enemmän sisäpiiriin, julkaistiin jo vuosi sitten jolloin Edward päätti juoda ensimmäistä kertaa kunnolla. Loppua tai parannusta ei näy vaikka sitä lupaillaan. Hän tuo fanejamme kotiimme, käyttää heitä yhden illan ajan ja sitten heittää ulos. Olen kieltänyt, olen raivonnut ja olen vahtinut, mutta Edward jatkaa silti. Hän on vihdoin sokaistunut julkisuudesta, kuvaavammin ilmaistuna hänellä on noussut kusi päähän.
Seuraavana aamuna Edward ei ole kovin krapulainen, mutta silmät ja kasvot punoittavat silti.
Johnin tullessa omasta makuuhuoneestaan keittiöön, hän ei kiinnitä mitään huomiota veljeensä, joka istuu pöydän ääressä kädet teekupin ympärillä. Silmäkulmastaan Edward seuraa kuinka John rauhoittavan rutiininomaisesti ottaa kupin kaapista, valitsee ja repäisee teepussipaperin auki, kaataa kuumaa vettä kuppiinsa ja asettaa kupin pöydälle. Hän vilkaisee vanhoja sanomalehtiä pöydällä, mutta ei lähdekään hakemaan uutta lehteä pöytään kuten yleensä. John vain istahtaa Edwardia vasta päätä ja heiluttelee teepussia vedessä.
"Sä tarvitset hoitoa, Ed." Johnin katse on teekupissa, pää painuksissa, mutta Edward tietää Johnin silmien olevan täynnä surua, kuten surun värittämä äänikin. Hän ei osaa vastata, ei uskalla sillä hän tietää Johnin olevan oikeassa. Miettiessään vastausta hän juo puolet teestään kerralla, jonka jälkeen yskäisee ja selvittelee kurkkuaan.
"Itse asiassa," pieni hiljaisuus Edwardin miettiessä. "Olet oikeassa." Mutta ei, hän ei sanonut noin. "Itse asiassa en, sinä olet se joka tarvitsee apua."
Edwardin ylimielinen ja hallitsematon puoli pääsi irti, hän on kauhuissaan mielessään, mutta kasvoillaan tyyni, ivahtava ilme.
John nostaa epäuskoiset ja hämmentyneet kasvot teekuppinsa päältä, tuijottaa Edwardia eikä pysty ymmärtämään. "Mitä sä sanoit?"
Edward vain pudistelee päätään, istuu hetken paikoillaan ja miettii miten kadota tilanteesta. Hän vain nousee seisomaan, lähtee nopeasti kävelemään ja kävelee koko talosta ulos. John jää tuijottamaan Edwardin teekuppia tajuamatta mitään. "Mitä?" Hän kyselee ääneen vaikka ketään ei ole kuulemassa. Ei veljelle sanota noin. Ei. Vain pelkkä ei. John löi nyrkkinsä pöytään ja puristi silmänsä kiinni. Hän huusi, karjui turhautumistaan ja haavojaan joita Edward poltti.
Illalla Edward palasi kotiin. Kuinkas muutenkaan, kännissä ja tyttö kainalossaan. John odotti Edwardin kotiin kuten ennenkin, käännytti tytön pois, mutta ei vienyt Edwardia huoneeseensa. "Nuku hyvin", John sanoi kylmästi ja lähti nukkumaan. Edward jäi huojumaan eteiseen, otti hitaasti askeleita kohti omaa huonettaan suunnitellen myös nukkumaan menoa. Näin kävi tuosta päivästä lähtien lähes joka päivä, lopulta John ei enää jaksanut odottaa. Hän vain istui olohuoneessa, kuuli kuinka hänen veljensä ja joku tyttö tulivat sisään, huojuivat yhdessä Edwardin huoneeseen ja viipyivät siellä jonkin aikaa tai koko yön. Tätä John ei sietänyt kauaa.
Edward ei edes tajunnut, ettei John ollut kotona. Hän ehti olla poissa viikon, ennen kuin Edward ymmärsi ettei kukaan kerännyt postia eikä kukaan käynyt kaupassa tai tiskannut. Krapulassa hän raahautui Johnin huoneelle ja katsoi sisään. Tyhjää, puolet tavaroistakin oli poissa. Hän pudottautui seinää vasten istumaan lattialle. Kaikkihan oli ollut hyvin, eikö? Miksi John ei ole täällä? Hän ei ymmärtänyt. Hän ei ymmärtänyt, että viimeiseen kahteen kuukauteen hän ei ole puhunut veljelleen sanaakaan. Miten se onnistui? Varmasti heillä oli ollut haastatteluja tai muita tapahtumia ..
Hän ei ymmärtänyt loukanneensa Johnia. Edward oli sekaisin. Hän istui lattialla koko päivän, kunnes puki, söi ja lähti taas yöhön. Vasta lievästi juopuneena hän käveli klubilta toiselle. Yö oli pimeä. Katulampun valokeila, pimeä kohta, katulampun valokeila.. Edward nosti katseensa nopeasti maasta. Joku seisoi varjossa. Joku jolla oli Johnimaiset piirteet. Hän tunsi raivoa joka nousi kohinalla. "Miksi jätit mut yksin? Miksi? Mitä mä muka olen tehnyt?" Edward huusi, hyökkäsi ihmisen kimppuun ja hakkasi minkä pystyi. Löi toisen päätä seinään, kaatoi maahan ja potki kylkiä ja vatsaa. "Sä oot sekasin! En mä! Sä oot hullu, sä oot .. Sä oot parempi, sua ei pitäis olla olemassa! Miksi" Potku. "Sä." Potku. "Oot." Potku. "Olemassa?" Potku.
Nyt keskelle valokeilaa raahautunut ruumis näkyi paremmin. Edward katsoi pahoin ruhjotun, vieraan miehen kasvoja. Joku kadun varrella asuvista huusi ikkunasta, jostain kuului sireenit, joku tarttui häneen kiinni ja kaatoi maahan laittaakseen hänelle käsiraudat. "Se en ollu mä! Se oli mun veli! Se sano ettei kaksosta saa rakastaa niin, ei saa juoda, ei saa tehdä näin tai noin, ei saa." Edward riuhtoi poliisin otetta irti, kun yhtäkkiä tunsi sähköisen lamauttavan tunteen, mutta hän ei voinut huutaa enää vaikka se sattui. Poski iskeytyi maahan, pää tärähti ja taju katosi.
1/2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti