Ikävä ei näy päälle

Katselin, kuinka auringonlaskun yläpuolella, vaaleansinisellä taivaalla loisti kirkkaasti tähti.  Käännyin ympäri, vastapäätä vaaleansinistä taivasta oli tummaa, ja siellä loisti myös kirkas tähti. Mietin, kumpi oli vahvempi ja täynnä enemmän valoa. Tähti vaalealla ja kauniilla taustalla, vai tähti tummalla ja sotkuisen värisellä taustalla? Mietin tätä niin hartaasti, että yritin jopa keskustella Johnin kanssa aiheesta. John kuitenkin sanoi vain "Ed, voisitko lopettaa tuon 'syvällisten' ja hölmöjen ajatuksien vatvomisen. Se ei sovi meidän tyyliin, joten please. Lopeta."
Yritin olla välittämättä, mutta kuitenkin loukkaannuin ja Johnin lähdettyä kotiin, jatkoin kävelemistä. Näin, kuinka tähdet pikku hiljaa syttyivät. Rauhoituin ja unohdin kaiken muun, paitsi tähdet ja luonnon äänen, hiljaisuuden. Väreinä näkyi enää vain mustaa ja valkoista, silti näki, mihin käveli. Saatoin eksyä tien laidasta hieman liikaa tielle, mutten välittänyt. Ehkä niskaani vähän alkoi jomottaa jatkuva pään nojaaminen taaksepäin, mutta sekään ei minua haitannut. Hymyilin itsekseni. Tähdet olivat kuin kynttilöiden liekit jouluisin hautausmaalla. Kuin pieniä kattovaloja. Huumassa kurotin kättäni taivaalle, toivoen, että voisin koskettaa tähtiä. Yllättäen minuun ikään kuin lyötiin ikävä. Rajusti tärähtäen pudottauduin polvilleni silmät kiinni. Ikävä ja tyhjyys olivat tyhjentäneet minut. En enää tuntenut kuin surua. Näin takaani valoa. Hymähdin. Käännyin hieman ja katsoin olan yli taakseni.
Kirkas valo läheni nopeasti. Hymyni vain leveni. Istuin nyt keskellä tietä, kirkkaan valon tönäistessä minut pois elämästä. Viimeinen ääni jonka kuulin, oli auton jarrutus ääni.

Toisenlainen tie, haaveilijan vie

Otsikko Antti Tuiskun biisistä. Anteeksi mahdollisista kirjoitusvirheistä, puhelin ei ole paras tähän hommaan.

"Ei ole taikuutta. Kuitenkin katsoin maagisiin, henkeä salpaaviin silmiin. Omistin samanlaiset, katsoin identtistä veljeäni silmiin. Istuimme Edwardin kanssa molemmat risti-istunnassa pehmeällä nukkamatolla metrin päästä toisistamme. Molemmilla oli leveä hymy. Hyny valaisi koko huoneen lievine ryppyineen silmissä. Huone oli hämärä, verhot olivat kiinni, mutta niin ohuet, että sisään pääsevä valo oli tumman sinistä. Joskus, kun tuli tylsää, me vain katselimme toisiamme. Olimme tehneet sitä vauvasta asti, ja vielä kaksikymppisinä tuijottelu jatkui."

 Nostin katseeni päiväkirjastani. Istuin lattialla kovalla puuparketilla. Olin lukiessani vääntäytynyt risti-istuntoon. Huone oli kylmä, ja paksu talvitakki oli auki. Edessäni oli peili, jonka kautta katsoin tyhjää, unohdettua ja  autiota huonetta. Välillä tuuli pääsi sisään rikkinäisestä ikkunasta. Ei kuulunut mitään, oli täysin hiljaista. Kuvittelin huoneeseen kaksi sänkyä, niille hyppivät ja tyynyjä viskovat pojat. Silmäni sumenivat. Meni kolmekymmentä vuotta, ennen kuin muistin päiväkirjani. Tulin kaukaa tänne, josta lähdin. Talo oli sillä välin hylätty ja rapistunut. Kirjani oli peltirasiassa seinän välissä, hyvässä piilossa.
Lyhyelle parralleni tippui kyynel. Katselin itseäni peilistä. Istuin niin kuin me kaksi silloin. Kuvittelin sinut peiliin.
Toinen kyynel, suljin silmäni.

Oli kulunut jo päivä kolmekymmentävuotisjuhlistamme. Ura kukoisti ja kaikki oli edelleen kuin unelmaa. Istuimme yhdessä yhteisen pöytämme ääressä syömässä eiliseltä jäänyttä kakkua. Olimme edelleen kuin lapsia, nauroimme turhalle ja sotkimme. Hymyillen katsoimme toisiamme silmiin, repesimme nauruun emmekä voineet lopettaa.
Puhelimesi alkoi soida.
Nojasin käsiini ja huusin. Pyyhin kasvojani kyynelten jäljiltä, mutta niitä tuli vain lisää. Olin yksin asunnossamme, olit lähtenyt syöpähoitoihin. Tällä kertaa et antanut tulla mukaan. Itkin ääneen ja nikottelin. Huusin lisää, tahdoin lyödä. Käteni ja kasvoni olivat täysin märät. Poskia kirveli. Painoin kasvojani tyynyyn, tahdoin pois.
Olit laiha, hiuksia oli vain vähän ja silmäsi painuivat kuoppiin. Et nauranut enää. elämänilo, pilke silmäkulmasta ja hurmaava olemus oli jo kuollut. Odotit vain että ruumiisi kuolisi.

Avasin silmäni, katsoin peiliin toivoen, että olisit ilmestynyt sinne. Näin vain tuskaisen ja luovuttaneen kodittoman. Mielisairaalasta karanneen, mustan sielun. Liikutin kättäni, ja pillerit purkissa kolisivat. Kaivoin ne taskusta. Ajattelin, että odotat minua jossain.