Höyhen olkapäällä

Muistan, ensimmäinen kerta oli joskus puoli vuotta sitten. Valkoinen höyhen olkapäällä. Pelasit playstationilla, kun tulin taaksesi ja nappasin sen olkapäältäsi.
- Mikä tää on? Kysyin, kun pudotin sen nenäsi eteen. Et ehtinyt vastata, kun sanoin jo :
- John, mäkin haluan pelata! Ja nappasin ohjaimen kädestäsi.

Tuon kerran jälkeen löysin niitä sinusta pari kuukaudessa, olin ihmeissäni ja nauroin, että olet enkeli, yrität kasvattaa siipiä. Olin pelottavan oikeassa. Itsekään et tiennyt mistä höyhenet tulivat, mutta et jaksanut välittää.

Syksyllä löysin viimeisen hiuksistasi. Otin sen talteen, ihan vain huvikseni. Puhaltelimme silloin purkkapalloja, räjäyttelimme niitä toisiltamme.

Nyt, jalat nilkkoja myöten loskassa seison hiukset silmillä, silmäluomeni roikkuvat ja olen entistäkin laihempi. Tuska syö sisintäni, en enää jaksa. Peiliin en voi katsoa, sieltä takaisin katsova näyttää liikaa sinulta. Peilit ovat vihollisia, kaikki peilit pitää rikkoa. Järven pinta ei saa heijastaa, täytyy tuulla, jotta kuoleman vene etenee ja pinta sekoittaa peilikuvan.
Mieleni mustenee, juoksen kadulla, juoksen, juoksen koska sinä tunnut juoksevan vierelläni, koska koetat saada kiinni olkapäästäni, kuten ennenkin. Syöt kanssani aamupalaa, oletkin elossa.
Mutta jos vahingossakin joku minut heijastaa, tajuan, olen yksin, olen tullut hulluksi.

Nuorempi kaksosista on vain puolikas ilman toista, varjo vanhemman kaksosen, silti oma persoonansa. Mutta maanpäällisiä enkeleitä ei enää ole, heidät otettiin yksi kerrallaan pois karusta maailmasta, vaikka toinen ei tahtonut olla koskaan yksin.

Luottaako vai ei

Olipa kerran identtiset kaksoset, jotka elivät unelmaansa. Heillä oli toisensa ja unelmansa, kunnes joku tuli väliin.

Tanssimme ympäri huonetta ja hoilotimme. Musiikki täytti huoneen ja huitovat kädet sekoittivat sitä.

Salsa, tequila, corazon, cerveza, muy bueno
Salsa, tequila, corazon, cerveza, muy bueno

Emme ymmärtäneet kertosäkeestä paljoakaan, mutta lauloimme mukana täysillä. Sanat ja rytmi olivat mukaansa tempaavia.

UNO
DOS
TRES
TEQUILA!

Katsoin tyttöäni. Minun rakastani, hulluttelevaa ja hurmaavasti kikattelevaa ilopilleriäni.
Edward oli hotellin aulassa fanien piirittämänä. Minä ja Lizzy karkasimme sieltä huoneeseeni. Hän kulki kanssani keikoilla ensimmäistä kertaa. Olemme seurustelleet yli vuoden, mutta rakkaus ja maaginen yhteys ei ole kadonnut väliltämme.

Hola sombrero!
Cuanto costa señorita?
Enchilada, Ronaldo, futbol
Ricky Martin
No hablo español

Lizzy nojasi seinää vasten hengästyneenä sängyille hyppimisestä ja huoneen ympäri juoksemisesta.
- Se oli taas jotain ihan älytöntä! Lizzy heittäytyy nauraen sängylle, ja taputtaa tilaa vierellään.
Asetun varovaisesti hänen viereensä, etten vahingossa satuttaisi häntä liian kapealla sängyllä.
- Eikä kukaan edes ole kaivannut minua. Edward pärjää ilmeisesti ihan hyvin, totesin.
Kiedoin käteni tiukasti Lizzyn vyötärölle. Painoin kasvoni hänen tuuheaan ja ruskeaan hiuspehkoonsa. Hän tuoksui kukilta.

Alhaalla Edward räpsi varmaan jo toista sataa selfietä fanien kanssa. Hän ei jaksanut enää hymyillä hampaat näkyvillä, väänsi hieman huulia hymyä tapailevaan kaareen.
Hän sai yksin huolehtia faneista, kun John riehui likkansa kanssa.
- JEDWARD! JEDWARD!
Fanit, pääosin tytöt kiljuivat ja huusivat minkä pystyivät, eikö kukaan kertonut heille, että se ei pidemmän päälle ole kovin mukavaa?
Edward katseli tyttöjen kasvoja, itkeneitä, hymyileviä, säteileviä, lasten kasvoja. Suuri osa oli alle täysikäisiä. Välillä hän ärsyyntyi yli-innokkaisiin faneihin, jotka hyppivät vuorotellen roikkumaan hänen kaulaansa. Niskaa alkoi jo jomottaa, ja hän hieroi sitä. Hänen ei enää tarvitsisi ottaa faneja vastaan, mutta hän ei myöskään tahtonut nähdä Johnin siirapista valuvia kasvoja kun hän oli Lizzyn kanssa.
Hän ja John olivat parhaita ystäviä, muita ystäviä hänellä ei ollutkaan. Ei ollut vanhoja koulukavereita, koska heitä kiusattiin koulussa. Oli vain faneja ja kiireisiä julkkisbestiksiä, heitä ei oikein voinut sanoa hyviksi ystäviksi.
Edward ei edes katsonut paperia, kun kirjoitti nimikirjoitustaan. Hän katsoi fania silmiin, hymyili vähän ja otti kuvan tämän kanssa. Se kesti vain pari sekuntia, mutta fani haluaa yleensä sanoa jotain, joten kuuntelen ja saatan vastata jotain.
Haukottelin ja sanoin vartijalle etten ota enempää vastaan tänään. Joku avustajistani toi minulle kylmää vettä ja banaanin. Banaani. En syö banaania koskaan ilman Johnia, tapasimme heitellä sitä toistemme suuhun. Tajusin, etten ollut syönyt banaania vähään aikaan.
Avasin sen kuoren ja puraisin. Nielaisin ensimmäisen palan, mutta heitin banaanin roskikseen, se ei ollut makea ja pehmeä, vaan juuri päinvastoin.
Kävelin hissiin, en jaksanut juosta portaita ylös. Nojasin hissin seinään valmiina nukahtamaan siihen paikkaan. Kuului kilahdus ja ovet avautuivat. Kävelin käytävällä hiljaa, etteivät hotellihuoneissa ehkä asustavat fanit kuulisi askeleitani ja ryntäisi käytävälle katsomaan. Pääsin huoneeni ovelle. Minun ja Johnin huoneelle. Kolautin pääni kiinni oveen, puristin silmäni kiinni ja kirosin hiljaa ääneen. Lizzy oli taas huoneessamme. En kestä sitä tekopyhää idioottia.
Räväytin oven auki ja paukautin kiinni äänekkäästi. Ainakin yritin. Se ei oikein onnistunut, sillä ovessa olivat sulkeutumisen hidastajat. Potkaisin seinää, eivätkä kyyhkyläiset huomanneet meluamistani. Sammutin rytmikkään kova äänisen musiikin. Silloin he katsoivat minua ihmeissään ja lopettivat tanssimisen.
- Mitä, miksi teit noin? John kysyi hämillään - Laita musiikki takaisin, tahdon tanssia!
- Etkö voisi olla hetken paikoillasi ja hiljaa? Tahdon levätä, fanit olivat tänään innokkaina.
En suonut katsettakaan Lizzylle. Väliintulija, erottaja, vajaa, ärsyttävä kikattaja. Voisin luetella vaikka mitä nimityksiä tuosta peikkohiuksisesta sekopäästä. Hänessä on jotain outoa, jotain epäaitoa.
Illalla John olisi halunnut viedä lizzyn ulos. Se ei kuitenkaan käynyt, fanit kuulema kävivät liian kuumina. Ja he vihasivat sekopää Lizzyä. Naurahdin, ihan oikein hänelle. Olin tyytyväinen vasta, kun Lizzy saataisiin eroon Johnista. Fanien avulla se kävisi nopeasti, piti vain keksiä miten.

Edward painoi kasvojaan tyynyyn ja yritti saada unta.
Hetken mielijohteesta hän hyppäsi sängystä ja alkoi hakkaamaan tyynyllä seinää.
- Vitun. Lizzy. Haista. Paska. Senkin. HUORA! Edward sanoi yhden sanan joka iskulla. Viimeisen hän karjui niin lujaa kuin vain pystyi.
Edward heitti kätensä suulleen, katsoi hajonnutta untuvatyynyä ja sen sisusta lattialla, katui huutamistaan ja mietti kuinka moni kuuli sen.
Hän vain seisoi keskellä pimeää hotellihuonetta pelkissä boksereissa huohottaen raivosta, untuvan ympäröidessä hänet.
Lukko raksahti, kahva vääntyi ja John sujahti sisään laittaen oven hiljaa kiinni.
- Edward? John suhisi, mutta ei saanut vastausta raivoissaan olevalta veljeltään, joka tuijotti vain eteenpäin siristellen silmiään. John napsautti valot päälle, kohdisti katseensa Edwardiin eikä saanut sanaakaan suustaan.
- Kuulin kyllä mitä huusit. Fanit tulivat käytävälle hädissään. Tajuatko ollenkaan kuinka moni kuuli mitä huusit? Oletko täysin hullu?! Johnin ääni alkoi nousta, hän yskäisi ja puhui taas melkein kuiskaten.
- He kuuntelevat koko ajan. Varsinkin nyt. Edward, kerro mikä helvetti sinulla on! En jaksa sinua, olet muuttunut ihan mahdottomaksi.
- Lizzy, Edward sanoi ääni värähtämättäkään apaattisella äänensävyllä.
John sulki silmänsä, pudisti päätään ja painoi päätään.
- Mikset voi vain hyväksyä, että olen onnellinen? Miksi? Miksi, miksi et voi jättää Lizzyä rauhaan? Kuule, on varmaan parasta, että nukun seuraavan yön Lizzyn luona. John lähti avaten oven hiljaa.
Edward otti peittonsa ja käpertyi huoneen sohvalle. Miksi elämä on epäreilua? Edwardin silmiä alkoi kirvellä, kuin patoutuneet kyyneleet haluaisivat vihdoin polttaa poskia. Kyyneleet alkoivatkin valua vuolaasti, hänen oli pakko nikottaa. Hänellä ei ollut ikinä ollut niin räkäistä itkua, eikä jaksanut hakea paperia vaan itki ja pyyhki nenäänsä peittoon.

Vihasin Edwardia. Ei, ei niin. En ymmärrä Edwardia. En ymmärtänyt, mitä hänellä oli Lizzyä vastaan. Lizzy on ainoa tyttö, johon olen rakastunut oikeasti, enkä koskaan halua luopua hänestä.

Heräsin Lizzyn sängystä, jossa ei ollut itse tyttöä. Hän pakkasi.
- Huomenta .. Mitä sinä teet? Kysyin unisesti ja hieroin päätäni.
- John, voi, minun täytyykin lähteä vähän aikaisemmin toimitukseen. Minulla on kunnia tehdä ylihuomisen erikoisnumero!
Lizzy oli töissä jonkin sortin lehdessä, ei kai kovin suuressa ja tunnetussa. Lizzy ei ollut paljoa puhunut siitä, mutta olin varmistanut häneltä, että se ei ole juorulehti.
Pettymyksen aalto pyyhkäisi ylitseni, mutta tunne hävisi saman tien.
- No, kohta me näemme kuitenkin. Tule tänne! John käski ja pyörähti sängyllä niin, että peitto jäi hänen alleen. Lizzy painoin poskensa Johnin lämmintä ja paljasta rintakehää vasten ja halasi poikaa.
- Tulee ikävää .. Lizzy sanoi maristen ja kurottui suutelemaan Johnin huulia. John kietoi kätensä tiukasti tytön ympärille ja veti tiukasti itseään vasten.
Hetken he makasivat hiljaa kuunnellen toistensa hengitystä.
- Ei mutta nyt .. Minun on mentävä.
Lizzy suikkasi viimeisen suudelman, hipaisi Johnin poskea silkkisellä kädellään ja lähti oven luota vilkaisten.

Avasin minun ja Edwardin huoneen oven. Ikävä ja kaipuu oli vallannut minut heti, kun Lizzy sai oven suljettua. Olisin halunnut juosta hänen peräänsä, ottaa kiinni kädestä ja pitää kiinni ikuisesti.
Ensimmäisenä näin Edwardin pään, joka riippui sohvan käsinojalla. Ryntäsin hänen luokseen, olin jo ravistamassa häntä hereille, kun huomasinkin kiiltävät ja tahmaiset posket, lievästi punoittavat kasvot.
Hän oli itkenyt, itkenyt todella paljon.

John kyykistyi sohvan viereen, kuiskasi Edwardin nimeä ja nosti hänen riippuvaa päätään.
Edward avasi toista silmäänsä, joka punoitti.
- Edward? Mikä hätänä?

Katsoin Johnin pelästyneitä kasvoja, ihmettelin mikä hänellä oli. - Mene pois, mumisin käheällä äänelläni ja yskähdin. Nousin istumaan, hieroin kipeää niskaani.
- Ai vittu ..
- Edward, miksi olet itkenyt?
- Mitä sinä selität, en varmasti ole. Jouduin taas yskäisemään, kurkkuun alkoi sattua ja verhot hennosti lävistävä valo sattui silmiin.
- Silmäsi ovat ihan punaiset, etsin särkylääkettä, päähäsi sattuu.
- Minä tiedän jos pääni on kipeä! Kähisin ja löin käteni kipeälle otsalle.
John talutti veljensä sänkyyn ja toi hänelle vettä ja särkylääkkeen.
Johnin olo oli kurja, hän oli ollut toisen luona kun Edwardilla oli paha olla.

Meni kaksi päivää, kun heidän eteensä lätkäistiin lehti. Edward katseli itseään väsyneesti peilistä, mietti miten tällä kertaa laittaisi hiukset. John tuijotti lehden etukantta, lehti oli paksu.
- E-ed-edward .. John tärisi ja tavoitteli Edwardia käsiinsä vierestään pitäen katseensa lehdessä.
- Ka-katso! John lähes kiljaisi.
Edward käänsi katseensa lehteen, jännittyi ja repäisi itsensä irti Johnin otteesta. Lehdessä oli pusu kuva Johnista ja Lizzystä ja teksti "Näitä asioita et varmasti tiennyt Jedwardista!" John otti lehden käteensä, laski kuinka monen sivun juttu heistä oli.
He eivät olleet antaneet kenellekään haastattelua, eivät antaneet kenellekään Johnin pusu kuvaa.
Varovaisesti John avasi ensimmäisen aukeaman, ja tuijotti sitä silmät kiiltäen, mahdollisista kyyneleistä tai raivosta.
Siellä oli henkilökohtaisia tietoja, muistoja, kuvia.
Siellä oli myös keksittyjä juttuja, valheita, liioittelua.
John murtui eikä pystynyt lukemaan ensimmäistä aukeamaa enempää. Edward luki lehden läpikotaisin.
Jutun lopussa ei ollutkaan Lizzyn nimeä, vaan jonkun ihan toisen. Lizzy olikin oikeasti Mary Sophie.

Kaksoset palasivat kotiinsa. Paparazzit eivät jättäneet rauhaan, ihmiset huutelivat ja pilkkasivat.
Poikien ura lähti laskuun, menneisyyden peiteltyjen totuuksien takia. He yrittivät korjata tilannetta, selittää. Yhtäkkiä he olivatkin yksin, vain toinen  vierellä.

Älä luota ihmisiin
Älä katso silmiin
Älä usko aikuisiin
Ne hukuttaa sinut valheisiin

Ferocious - Entä sen jälkeen

Makasin sohvalla tuijottaen kattoon. Iso taulutelevisio oli päällä, mutta olin vaientanut sen. Huoneen nurkissa olevista kaiuttimista kuului musiikkia, joka oli aavistuksen liian isolla. Basso tuntui vartalossani, kuin epämiellyttävänä kutinana. Uusi biisi oli saatu julkaistua, kävimme isolla keikalla ja nyt olimme väsyneitä. Hyvin väsyneitä. Tämä kaikki pyöritys tuntui ainakin minussa, Edward taitaa vielä jaksaa.
Ajattelin, että pieni loma ei olisi pahasta kummallekaan. Voisimme lähteä jonnekkin piiloon, elämään hetkeksi normaalia elämää. Vaikka olimme saaneet pidettyä rutiineja ja tiettyä rytmiä päivässämme, se oli totaalisesti muuttunut.
Edward käveli huoneeseen, nosti jalkojani ja istahti sohvalle jalat sylissään. Hän nappasi stereoiden kaukosäätimen vatsani päältä ja sammutti ne.
- Ei tarvitse jumputtaa. Korvat tulee kipeiksi. Edward katseli kasvojani. - No, mikä sulla taas on?
Olimme hiljaa, tarkkailimme toisiamme.
Hän kapusi jalkojeni alta päälleni makaamaan, painoi poskensa rintaani vasten.
- Mä en haluu et sä oot surullinen.
Kädet kietoutuivat ympärilleni. Halasin veljeäni takaisin.
En ollut pitkään aikaan sanonut Edwardille kahden kesken kuinka tärkeä hän on minulle. Haastatteluissa kerroimme sen, melkein jokaisessa.
- Edward, mä rakastan sua, enkä haluu, että sä jätät mua koskaan.
Ääneni värisi, rykäisin ja pidättelin esiin puskevia kyyneleitä. Meillä ei pitkään aikaa ole ollut näin herkkää hetkeä.
- Voi höpsö, mä tiedän sen ja mäki rakastan sua. En vois ikinä jättää sua, oot mulle tärkeintä koko maailmassa.
Edward hieroi kasvojaan paitaani, puristi käsillään olkapäistäni.
Kurkkuani kuristi ja jouduin nielemään.
- Edward .. Voisimmeko pitää pienen loman tästä kaikesta? Mennään maalle, vuokrataan tai ostetaan talo keskeltä ei mitään ja asutaan siellä vähän aikaan. Jooko?
Edward oli hetken hiljaa, ilmeisesti miettien ehdotustani. En nähnyt hänen kasvojaan, mutta tunsin hänen hymynsä vasten rintaani.
- Jos saat siitä taas elämäniloa ja haluat sitä, niin miksi ei. Aletaanko heti järjestellä juttuja?
Puristin hänet lujemmin halaukseeni, en antanut hänen nousta. Halusin pitää hänet siinä aina. Hymyilin, ja pieni kyynel valui silmäkulmastani.

Hämäräkö hiljainen

Hämärän hiljaisuudessa vain suuret lumikukat leijuivat hitaasti maahan, antaen ihailla kauneuttaan. Puiston puut olivat saaneet lumiset juhlapuvut ylleen, ja kun välillä lempeä tuuli sattui puhaltamaan, näytti siltä kuin ne olisivat tanssineet. Katulamput etäällä hohtivat heikosti valoa, kirkkaiden tähtien valaistessa niiden apuna. Kuu näytti olevan lähempänä kuin yleensä, kuin se olisi vedetty tarkoituksella esille siihen kauniiseen maisemaan.
Ehkä jonkun kissa käveli pimeässä, jättäen leimansa hankeen joka askeleella, muodostaen kuvioita.  Mikään tai kukaan ei rikkonut kaunista hiljaisuutta, joka olisi saanut katsojansa huokaisemaan ihastuksesta.
Kunnes paikalle ryntää kaksi rämäpäätä, kaksi poikaa, veljekset, kaksoset. Käteen tömähti lumipallo. Toinen kumartuu, kaappaa sylillisen lunta ja juoksee veljensä luo heittäen lumet tämän niskaan. He rikkovat hiljaisuutta, rikkovat kauniin hangen. Näyttää siltä, että nuoremmalle annetaan lumipesua. Alkaa painimatsi, joka näyttää ulkopuolisen mielestä raa'alta, mutta joka on poikien mielestä vain pientä hipistelyä. Nuorimmainen pääsee karkuun, juoksee pois, mutta vain juostakseen takaisin ja hypätäkseen veljensä selkään. Toinen kaatuu iskusta, kuitenkin jatkaen hervotonta nauruaan. Hän saa lunta suuhunsa, sylkee ja nielee sen pois. Kuitenkin nuorempi joutui taas veljensä alle lumiseen kasvohierontaan, hieman heikompana ja varovaisempana.
Niinpä puiston valtasi nauru, vauhti ja nuoruus.

Pienet bileet

Edward istui kiinni Johnin kyljessä tämän selatessa nettiä.
- Kuule, Jawn .. Kun me kohta ollaan kaksikymmentäkolme vuotiaita, niin eikö olisi jo aika.. Niin kuin, tavallaan, juoda kännit?
John vain naurahti ja heitti kätensä Edwardin ympärille. Hän sanoi lässyttäen :
- Voi kun pikku Edwardia kiinnostaa aikuisten juomat, niin. Ei se pikku Edward varmaan edes kestäisi semmoisia. Juo sinä vaan sitä colaa.
Edward ärsyyntyi, ravisteli Johnin otteen irti ja nousi seisomaan.
- Ei, kun olen ihan tosissani. Kevinillä on varmasti sen bilejuomia kaapissa.
John vain tuijotti suu auki, kun Edward lampsi kohti Kevinin puolta heidän asunnossaan. Ei Edward voinut olla tosissaan. Itsehän se oli ollut alunperin alkoholia vastaan.
- Edward, John huhuili. - Et ole tosissasi! Itse sinä sanoit että odotetaan. Minä sanon nyt että odotetaan!
Edward palasi kalistellen muutamaa lasipulloa käsissään.
- Voinhan minä tehdä sen itsekin, ei meidän tarvitse tehdä kaikkea aina yhdessä.
Edward käyttäytyi oudosti, kapinoiden ja vältellen suoraa katsetta.
John kohautti olkapäitään ja syventyi taas netin ihmeisiin. Sillä aikaa Edward otti kunnon hörpyn ruskeasta pullosta. Hän irvisteli ja meinasi sylkeä kaiken ulos, muttei pystynyt, hän ei halunnut sotkea huonettaan. Lattialla jalkojensa päällä istuen hän nieli kaiken, vaikka se poltteli hänen suussaan ja kurkussaan. Edward yökki ja hakkasi lattiaa.
- Hyvää on! Hän yritti säälittävästi estää kyyneliä valumasta silmistä. - Lisää perään vaan!
John ei pystynyt katsomaan Edwardia. Epäuskoisena hän mietti, että taisi nähdä unta. Hänen Edwardinsa ei ole valmis moiseen. Toisaalta Johninkin teki mieli maistaa. Olihan hän toki maistellutkin, eikä se kovin hyvältä maistunut. Ja nyt kun katsoi miten hänen veljensä kärsii .. John tarttui lähimpään pulloon. Se oli vihreä, mutta sisältö taisi olla kirkasta. Hän kiersi korkin auki ja nosti pullon huulilleen. Nyt se oli menoa. Hän kulautti nopeasti suullisen alas. Hän irvisti ja ähisi. John laski läppärinsä maahan jotta pystyi hakkaamaan tyynyä.
Meno villiintyi parin pullollisen jälkeen, musiikki oli aivan liian isolla. Korvia särki ja kurkkua poltti. Silti kaksoset hyppivät sängyllä, tippuivat maahan ja kiipesivät tanssimaan pöydälle. Molemmat nauroivat vaikka ei ollut hauskaa, vaikka molemmat olisivat halunneet painaa päänsä tyynyn alle ja itkeä itsensä uneen huonon olon takia.
Aamulla John heräsi sängyn alta. Huono olo sai hänet vavahtamaan. Hän etsi Edwardia katseellaan, jaksamatta nostaa päätään. Yhtäkkiä hän huomasi, että hänellä ei ollut vaatteita yllään. Oli kuin hänen kasvoilleen olisi puserrettu ketsuppia, niin punaiset ne olivat.
- Edward? Edward? John ulisi veljensä nimeä.
- Mmhhhjjmm, Edward vastasi toiselta puolelta huonetta, pystymättä myöskään liikkumaan. - Kuka vittu on oksentanut minun päälleni?
Kaksoset makasivat paikoillaan hyvin kauan, kunnes oli pakko nousta juomaan vettä tai oksentamaan

Ei ajatusta ilman mieltä

Ei makeaa ilman suolaista. Ei kuumaa ilman kylmää. Ei savua ilman tulta.
Tätä voisi jatkaa loputtomasti, satoja, tuhansia vertauksia. Makasin pehmeällä pörrömatolla lattialla ja vain mietin elämääni. Elämäämme. Jaoin kaiken Edwardin kanssa. Tavallaan se oli luonnollista, mutta Kevinin kanssa kaikki oli toisin. Edwardin kanssa join samasta kupista, Kevinin kanssa en pystynyt siihen. Söin joskus samaa tikkaria Edwardin kanssa, Kevinin kanssa en pystyisi siihen. Ihmiset sanoivat että eroamme joskus, että alamme elää omia elämiämme. Miksen minä pystynyt uskomaan siihen?
Haroin laittamattomia hiuksiani ja mietin mitä Edward teki juuri sillä hetkellä. Mietin niin usein, yleensä olimme yhdessä. Pelasimme videopelejä, lauloimme, piirsimme, luimme fanikirjeitä, juttelimme .. Tai olimme hiljaa.
Muistan kuinka joskus pieninä makasimme lumihangessa ja katselimme tähtiä. Edward sanoi minulle, että eräs kiusaajistamme oli taas sanonut hänelle että olemme yksi ja sama ihminen. Kiusaajamme kai luulivat, että se oli meistä jotenkin loukkaavaa. Ei se ollut, emme jaksaneet välittää.
Ihmiset luulevat, että olemme päässeet yli kiusaamisestamme. Joinakin yönä heräämme omaan itkuumme, hikoiluun ja tärinään. Silloin siirrymme toistemme sänkyyn lohduttamaan toisiamme. Ei painajaisia ilman pahaa.
Ajatukseni vain poukkoilevat aiheesta toiseen. Ei muistoja ilman elämää.
Kaivoin nenäliinan taskustani. Pahuksen nuha, ainaista yskimistä ja räkimistä.
Hymyilin muistoilleni. Muistelimme usein Edwardin kanssa. Se oli mahtavaa, varsinkin siitä ajasta lähtien kun päätimme menevämme X-Factoriin. Kuinka me molemmat hyppimme pitäen toistemme käsistä kiinni. Äitimme hymyillessä ja mutta silti kärsimättömästi vaatien meitä vihdoin pakkaamaan, jotta ehtisimme lennolle. Ei julkisuutta ilman rohkeutta.
Naurahdin ääneen, kun muistin, kuinka Edward ihan pienenä oli katsonut ensimmäistä koiraamme ja sanonut : Me saatiin pikkuveli! Olin vastannut, että en tahdo enempää pikkuveljiä, ainoastaan hänet.
Ei Johnia ilman Edwardia, ei Edwardia ilman Johnia.

Valheko?

Valheko?

Näen vain valoa ja kuulen korviin sattuvaa kiljuntaan. En ikinä totu siihen, tyttöjen kiljuntaan. 

Hymyilen ja vilkutan yleisöön. "Hyvä meininki?!" Kysyn hyppivältä tyttömassalta. Valo lakkaa häikäisemästä silmääni, ja erotan faneissa myös muutaman pojan. 

John hyppii ja lyö ylävitosia, minä seuraan häntä. Tytöt vain villiintyvät ja hyppivät meitä erottavaa kaidetta kohden. Tytöt itkevät, pyörtyvät ja meinaavat saada sydänkohtauksia, mutta meidän on hymyiltävä, vaikka kuinka säälittäisi. Hehän ovat tulleet tänne meidän takiamme.

Alamme laulaa, tanssimme ja hypimme korkealta. Aiemmin loukkaantunutta jalkaani on alkanut aristaa, mutta en ole kertonut kenellekkään. Ei se varmasti kauaa olisi kipeä.

Vihdoin saan mieleni tyhjäksi, ajattelen vain laulamista ja fanien viihdyttämistä. "Te tiedätte, rakastamme teitä!" John huutelee heille. Johnista on alkanut liikkua huhuja. Puoliksi ne ovat totta, John on hankkinut muutakin elämää kuin minut ja uramme. Hän seurustelee. 

Eräänä iltana hän oli vaisu, ja vältteli minua. Vainosin häntä kysymyksilläni kunnes hän kertoi. Hän oli löytänyt ihanan tytön, tytön joka ei ollut ennen tiennyt koko Jedwardin olemassa olosta. Hän ihastui ja nyt seurusteli tämän kanssa. Esitin iloista, vaikka John taisi tietää että teeskentelen. Ajattelin meidän olevan yhdessä vielä kauan. Vain minä ja John. Vaikka olimmehan me puhuneet omista perheistä, lapsista ja vaimoista.

Olin hengästynyt, nauroin mikkiin ja hyvästelin yleisön. 

Meidän pitäisi puolen tunnin päästä jakaa nimikirjoituksia.

Lavan takana rojahdin tuolille, minulle tultiin heti tarjoamaan juomista ja otsaani pyyhittiin pyyhkeellä. Otin pyyhkeen itselleni, ja join vesipullosta kerralla puolet. 

Painoin kasvoni pyyhkeeseen. Esiintyminen veti vertoja salilla käymiseen. Haroin sekaisia hiuksiani tahtoen painaa silmäni kiinni ja ottaa torkut.

" Se oli taas aivan mahtava keikka! Edward, tule! " John puhui kameramiehelle. 

Olin väsynyt, mutta väänsin kasvoilleni hymyn. " Hei! " " Päivää, olen musiikki TVstä. Saisinko pienen haastattelun? " 

John hymyili ja heilautti kätensä olkapäilleni. " Totta kai. "

Mies vinkkasi pari muuta miestä myös paikalle. 

En enää halaillut Johnia julkisesti niin usein, sillä hän työnsi minut pois. Ymmärsin kyllä, hän ei pitänyt julkisista hellyyden osoituksista kovin paljoa. Tuntui, että minusta on tullut se harkitsevampi ja enemmän miettivä. John on hullaantunut pinnalliseen elämään, ainakin hän esitti niin julkisuudessa, joten minäkin tein niin. Olimme edelleen läheiset, X-factor ja Euroviisut vain lähensivät meitä, mutta silti jokin välillä kaihersi välillämme.

Haastattelun jälkeen meidät meikattiin uudelleen, ja toimitettiin jakelemaan nimikirjoituksia ja kuvia. Juttelin fanien kanssa, he tekivät minut lähes aina iloiseksi, aina oli joku joka halusi olla kanssani. Olisin tahtonut halata kaikkia paikalla olleita, mutta aika ei riittänyt ja meidän täytyi lähteä. " No niin, hei hei kaikki ihanat Jedward fanit! Te olette COOLEJA! " Huutelimme Johnin kanssa.

Kotona ajattelin edelleen. 

Ajattelen nykyään paljon. Se on ihan hullua, kun miettii niitä ajatusten määrää! Hieman surullisena ajattelin, että en ollut tavannut ketään kivaa tyttöä, niin kuin John. Se harmitti erittäin suuresti.

John käveli luokseni ja tömähti sängylleni vatsalleen. Hän hinautui kiinni kylkeeni ja katseli, kun kirjoitin Twitteriin twiittiä siitä, miten hullua ja mahtavaa keikalla oli. 'Rakastamme teitä!' capslockilla.

" Edward, oletko sinä homo? " Hätkähdin suoraa kysymystä. Liian suoraa jotta voisin vastata siihen. Käänsin päätäni oikealle nähdäkseni Johnin. Mietin, katselin Johnia ja purin huultani. Miksipä ei. Ehkä.

En tiedä. En taida. En todellakaan. En tiedä mitä vastata! " En tiedä. " Kuiskasin ja samalla mieleeni välähti muisto suloisesti hymyilevästä luokka kaveristani. Matt. Muisto, kuinka hän suuteli minua, ehkä kolmetoista vuotiaana. Muisto, kuinka hän sanoi ettei ole pakko pitää tytöistä. Valhe siitä, että olen saanut mansikalta maistuvan ensisuudelman tytöltä. 

John odotti, odotti rauhassa. Hänellä ei ollut kiire. Tiesin vastauksen, jota viimeisen vuoden mietin ja pohdin, vaikka tiesin sen jo ja vain halusin piilottaa sen. Suljin silmäni ja kuiskasin uudelleen " Kyllä. " 

Yllätyin Johnin reaktiosta, ajattelin että hän olisi pettynyt, mutta ..

" Edward, ihanaa että tunnustit vihdoin. Olen miettinyt mikä sinulla on ollut. Olen ollut huolissani. "

Pakotettu ilo 2/2

Pakotettu ilo 2/2

Palattuani kotimaahani, aloin nähdä kaksosten kasvoilla vihdoin aitoa iloa ja hymyä. Olin riemuissani, hypin onnesta ja taisin vähän itkeäkin.

Kaikki oli täydellisesti, kunnes muutaman päivän päästä räjähti.

"Popduo Jedward on poistunut keskuudestamme"

"Julkkis kaksoset tekivät itsemurhan"

"Kiittivät Enkelityttöä ja hukuttautuivat"

"Kuka on mysteerinen Enkelityttö?"

En pystynyt uskomaan lukemaani. Huusin ja hakkasin seiniä, huusin tuskasta ja hakkasin vihasta.

Kaksoset ovat kuolleet. Ensimmäiset idolini. Suurimmat idolini koskaan.

"Kiitämme Enkelityttöä, joka näki sisimpäämme.

Tiesit, että välillämme on muutakin kuin

viatonta veljesrakkautta. Autoit meitä

tekemään ratkaisun."

Luin uutista rauhoituttuani hetken, mutta huohottaen ja sydän kurkussa.

Katsoin kuvan kiitoskirjettä. Minulle osoitettu. Minua varten kirjoitettu.

Sydämeni repesi vielä pienempiin palasiin. En sanonut tietäväni

jostain muusta kuin veljesrakkaudesta, en edes ajatellut mitään sinne päinkään.

Minä olin tuo Enkelityttö, syypää kaksosten kuolemaan.

"Meihin ei enää satu,

ei koskaan enää tule sattumaan.

Menemme peilimaahan.

Paikkaan jossa olemme

onnellisia. Yhdessä."

Pakotettu ilo 1/2

Pakotettu ilo

En tiennyt, että enkelit voivat mennä rikki ja kadota. Kunnes itse todistin sitä.

Katsoin kuinka kaksosten elämänilo valui heistä. Kaksosista tuli entistä sirompaa posliinia. Heidän silmänsä, olemuksensa ja keikoilla ja julkisuudessa esiintyminen muuttui hitaasti, niin ettei kukaan huomannut.

Heidän vanhempansa kuitenkin huomasivat, pakottivat kaksoset tauolle. Palattuaan he vakuuttivat olevansa kunnossa, hymyilivät melkein aitoa hymyään, johon kaikki uskoivat sokeasti. Lähetin kaksosille monta kirjettä, jotka aina näin postivideolla, mutta joita ei koskaan luettu ääneen. Tuijotin koneeni ruutua miettien pääni puhki keinoa auttaa heitä.

Olin kaksosten keikalla, heistä viiden metrin päässä kiljuvassa tyttö massassa. En pystynyt uskomaan, että kukaan ei huomannut muutosta. Muka tosi faneja. Paskat! Esiintyminen ja ilo oli teennäistä. Silmiini sattui katsoessani heitä. Minusta tuntui, että tunsin kaksoset paremmin kuin fanina, kuin olisin ollut perhettä. Naurahdin ilottomasti ajatukselleni. Ehkä ensi elämässä. Keikan loputtua raivasin itseni raivokkaasti kaksosten luo. Oli vain hetki aikaa ojentaa kirjekuori. John otti sen vastaan, tunnisti käsialan ja kuiskasi "Enkelityttö". Hän katsoi minua järkyttyneenä. Lopetin kirjeeni aina "Tyttö, joka uskoo enkeleihinsä". Tyttö massasta muodostui välillemme muuri.

Kirjeessä luki, että olen lähettänyt monta kirjettä, viivyn Dublinissa muutaman päivän ja kerroin myös sähköpostini, jos he haluaisivat puhua surustaan luotettavasti.

Tarkistin sähköpostini usein. Ei siellä koskaan ollut mitään heiltä. Seurasin kaksosia aktiivisesti sosiaalisessa mediassa toivoen, että he toipuisivat, mutta selfiet olivat edelleen vähäisiä ja niissä esiintyi pakotetut hymyt.



Väärä

Ajan puutteen vuoksi en ole kirjoittanut ficcejä,

 mutta kirjoitin runon eräänä yönä.


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Leikkipuiston keinussa

Sinun kätesi omassa

Hiljaa keinumme

Raskas taivas yllämme

Ei uskalla toista katsoa

Pelottaa - toinen voi hajota

Ensimmäinen kyynel valuu

Poskelta pojan tippuu

Pimeä kietoutuu vilttinä

Ahdistavasti ympärillä

Vihdoin katsoo poika toinen kaksostansa

Väärää rakkauden kohdettansa

Tulevaisuus

- Mikä sinusta tulee isona, John? kyseli opettaja tulevaisuuden suunnitelmia kolmannelta luokalta.
- Minusta ja Edwardista tulee supertähtiä, John vastasi ja katsoi Edwardia leveä hymy kasvoillaan. Koko luokka alkoi nauramaan, opettajakin hymyili hyssytellessään toisia hiljenemään. Edward tuijotti Johnia mykistyneenä, silmät vetistyen.
- Ups, John sai suustaan. Hän oli paljastanut kaksosten suurimman toiveen, salaisen unelman. Loppu koulupäivän he saivat kuulla haaveilevansa turhaan, eihän onnettomista, kömpelistä  pelleistä voisi tulla mitään.
- Sinun laulu äänelläsi ei pitkälle pötkitä, kaksosten kiusaaja tökkäsi Edwardia vatsaan.
- Ehkä he ajattelivat toisenlaista tähteyttä, toinen nauroi. - Homot!  Kiusaajat jättivät pojat rauhaan heitä hetken tuupittua.
Edward juoksi suoraan heidän huoneeseen kotiin päästyään, John kävi hymyillen valehtelemassa koulupäivästä vanhemmille. Edward oli lyyhistynyt sängylleen, silmät täynnä surua ja vihaa ja suunpielet alas vääntyneinä.
- Anteeksi, John oli jäänyt heidän huoneensa ovelle seisomaan, hän pidätteli kyyneleitä toisin kuin Edward.
- Nyt he saivat syyn kiusata meitä vielä lisää! John miksi teit sen? Se oli salaisuus, sellainen, josta ei kerrota kenellekään!
John ei osannut vastata. Hän vain tuijotti lattiaa ja toivoi voivansa mennä ajassa taaksepäin. Hän keräsi rohkeutta, käveli Edwardin luo ja halasi tätä.
- Ed, me selviämme tästä. Näytämme heille, kun olemme kuuluisia ja rikkaita..
-John, raha ei ole niin tärkeää.
- Shh .. He saavat katsoa TVstä, kun annamme haastatteluja ja loistamme. Ja olemme supertähtiä. Heistä tulee vain luusereita.
Edwardin sängyllä maaten ja halaten he kertoivat toisilleen miten he parantavat maailmaa supertähtinä.

Niin herkät jalat

John ja Edward potkivat palloa takapihalla. Oli kesäloma, aurinko paistoi, luonto vihersi ja ilma tuoksui kukilta. Edward potkaisi pallon kauas ja John juoksi hakemaan sitä. Hän kompuroi omiin jalkoihinsa tömähtäen maahan. Keuhkot tyhjenivät, oli vaikea hengittää. John ei noussut, makasi nurmikolla kädet ylävartalonsa alla, toinen jalka suorana ja toinen nilkka pahasti vääntyneenä. Edward juoksi hätääntyneenä veljensä luokse, kysyi sattuiko häneen ja tarvitsiko hän apua. Vihdoin John sai keuhkoihinsa happea, hän alkoi täristä ja itkeä.
- Nilkkani! Sattuu kamalasti.
Edward käänsi Johnin selälleen, nosti ensin istumaan ja sitten ylös asti.
- Äiti, äiti. Johniin sattuu, Edward itki puhelimeen.
- Mitä on tapahtunut? Mihin Johnia sattuu? Äiti alkoi kysellä. Edward kerkesi sanoa vain, että Johnin nilkka oli vääntynyt, kun äiti jo sanoi olevansa kohta siellä ja katkaisi puhelun.
- Ei hätää, John. Äiti ja isä ovat kohta täällä. Johniin sattui kamalasti, kuin jalkaa olisi sahattu pois. 
Jalan tutkimisen ja paketoinnin jälkeen lääkäri antoi liudan ohjeita ja kieltoja jalan hoitoon ja ja liikuntaan. Koti-matkalla autossa John marisi että hänelle tulisi tylsää, hän ei saanut kuin istua ja maata, välttää liikkumista. 
- Minä viihdytän sinua, Edward huudahti ja luetteli listaa kaikista asioista mitä he voisivat tehdä, vaikka John ei pystyisi liikkumaan.

Tuota John ja Edward muistelivat, kun tällä kertaa Edwardin jalka oli paketissa hänen kaaduttuaan lavalla. Tapauksesta oli jo jonkin aikaa, olivathan he vasta kaksitoista vuotiaita. Nyt he olivat kaksikymmentä vuotiaita, melkein yhtä lapsia kuin ennenkin.