Muistan, ensimmäinen kerta oli joskus puoli vuotta sitten. Valkoinen höyhen olkapäällä. Pelasit playstationilla, kun tulin taaksesi ja nappasin sen olkapäältäsi.
- Mikä tää on? Kysyin, kun pudotin sen nenäsi eteen. Et ehtinyt vastata, kun sanoin jo :
- John, mäkin haluan pelata! Ja nappasin ohjaimen kädestäsi.
Tuon kerran jälkeen löysin niitä sinusta pari kuukaudessa, olin ihmeissäni ja nauroin, että olet enkeli, yrität kasvattaa siipiä. Olin pelottavan oikeassa. Itsekään et tiennyt mistä höyhenet tulivat, mutta et jaksanut välittää.
Syksyllä löysin viimeisen hiuksistasi. Otin sen talteen, ihan vain huvikseni. Puhaltelimme silloin purkkapalloja, räjäyttelimme niitä toisiltamme.
Nyt, jalat nilkkoja myöten loskassa seison hiukset silmillä, silmäluomeni roikkuvat ja olen entistäkin laihempi. Tuska syö sisintäni, en enää jaksa. Peiliin en voi katsoa, sieltä takaisin katsova näyttää liikaa sinulta. Peilit ovat vihollisia, kaikki peilit pitää rikkoa. Järven pinta ei saa heijastaa, täytyy tuulla, jotta kuoleman vene etenee ja pinta sekoittaa peilikuvan.
Mieleni mustenee, juoksen kadulla, juoksen, juoksen koska sinä tunnut juoksevan vierelläni, koska koetat saada kiinni olkapäästäni, kuten ennenkin. Syöt kanssani aamupalaa, oletkin elossa.
Mutta jos vahingossakin joku minut heijastaa, tajuan, olen yksin, olen tullut hulluksi.
Nuorempi kaksosista on vain puolikas ilman toista, varjo vanhemman kaksosen, silti oma persoonansa. Mutta maanpäällisiä enkeleitä ei enää ole, heidät otettiin yksi kerrallaan pois karusta maailmasta, vaikka toinen ei tahtonut olla koskaan yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti