Otsikko Antti Tuiskun biisistä. Anteeksi mahdollisista kirjoitusvirheistä, puhelin ei ole paras tähän hommaan.
"Ei ole taikuutta. Kuitenkin katsoin maagisiin, henkeä salpaaviin silmiin. Omistin samanlaiset, katsoin identtistä veljeäni silmiin. Istuimme Edwardin kanssa molemmat risti-istunnassa pehmeällä nukkamatolla metrin päästä toisistamme. Molemmilla oli leveä hymy. Hyny valaisi koko huoneen lievine ryppyineen silmissä. Huone oli hämärä, verhot olivat kiinni, mutta niin ohuet, että sisään pääsevä valo oli tumman sinistä. Joskus, kun tuli tylsää, me vain katselimme toisiamme. Olimme tehneet sitä vauvasta asti, ja vielä kaksikymppisinä tuijottelu jatkui."
Nostin katseeni päiväkirjastani. Istuin lattialla kovalla puuparketilla. Olin lukiessani vääntäytynyt risti-istuntoon. Huone oli kylmä, ja paksu talvitakki oli auki. Edessäni oli peili, jonka kautta katsoin tyhjää, unohdettua ja autiota huonetta. Välillä tuuli pääsi sisään rikkinäisestä ikkunasta. Ei kuulunut mitään, oli täysin hiljaista. Kuvittelin huoneeseen kaksi sänkyä, niille hyppivät ja tyynyjä viskovat pojat. Silmäni sumenivat. Meni kolmekymmentä vuotta, ennen kuin muistin päiväkirjani. Tulin kaukaa tänne, josta lähdin. Talo oli sillä välin hylätty ja rapistunut. Kirjani oli peltirasiassa seinän välissä, hyvässä piilossa.
Lyhyelle parralleni tippui kyynel. Katselin itseäni peilistä. Istuin niin kuin me kaksi silloin. Kuvittelin sinut peiliin.
Toinen kyynel, suljin silmäni.
Oli kulunut jo päivä kolmekymmentävuotisjuhlistamme. Ura kukoisti ja kaikki oli edelleen kuin unelmaa. Istuimme yhdessä yhteisen pöytämme ääressä syömässä eiliseltä jäänyttä kakkua. Olimme edelleen kuin lapsia, nauroimme turhalle ja sotkimme. Hymyillen katsoimme toisiamme silmiin, repesimme nauruun emmekä voineet lopettaa.
Puhelimesi alkoi soida.
Nojasin käsiini ja huusin. Pyyhin kasvojani kyynelten jäljiltä, mutta niitä tuli vain lisää. Olin yksin asunnossamme, olit lähtenyt syöpähoitoihin. Tällä kertaa et antanut tulla mukaan. Itkin ääneen ja nikottelin. Huusin lisää, tahdoin lyödä. Käteni ja kasvoni olivat täysin märät. Poskia kirveli. Painoin kasvojani tyynyyn, tahdoin pois.
Olit laiha, hiuksia oli vain vähän ja silmäsi painuivat kuoppiin. Et nauranut enää. elämänilo, pilke silmäkulmasta ja hurmaava olemus oli jo kuollut. Odotit vain että ruumiisi kuolisi.
Avasin silmäni, katsoin peiliin toivoen, että olisit ilmestynyt sinne. Näin vain tuskaisen ja luovuttaneen kodittoman. Mielisairaalasta karanneen, mustan sielun. Liikutin kättäni, ja pillerit purkissa kolisivat. Kaivoin ne taskusta. Ajattelin, että odotat minua jossain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti