Katselin, kuinka auringonlaskun yläpuolella, vaaleansinisellä taivaalla loisti kirkkaasti tähti. Käännyin ympäri, vastapäätä vaaleansinistä taivasta oli tummaa, ja siellä loisti myös kirkas tähti. Mietin, kumpi oli vahvempi ja täynnä enemmän valoa. Tähti vaalealla ja kauniilla taustalla, vai tähti tummalla ja sotkuisen värisellä taustalla? Mietin tätä niin hartaasti, että yritin jopa keskustella Johnin kanssa aiheesta. John kuitenkin sanoi vain "Ed, voisitko lopettaa tuon 'syvällisten' ja hölmöjen ajatuksien vatvomisen. Se ei sovi meidän tyyliin, joten please. Lopeta."
Yritin olla välittämättä, mutta kuitenkin loukkaannuin ja Johnin lähdettyä kotiin, jatkoin kävelemistä. Näin, kuinka tähdet pikku hiljaa syttyivät. Rauhoituin ja unohdin kaiken muun, paitsi tähdet ja luonnon äänen, hiljaisuuden. Väreinä näkyi enää vain mustaa ja valkoista, silti näki, mihin käveli. Saatoin eksyä tien laidasta hieman liikaa tielle, mutten välittänyt. Ehkä niskaani vähän alkoi jomottaa jatkuva pään nojaaminen taaksepäin, mutta sekään ei minua haitannut. Hymyilin itsekseni. Tähdet olivat kuin kynttilöiden liekit jouluisin hautausmaalla. Kuin pieniä kattovaloja. Huumassa kurotin kättäni taivaalle, toivoen, että voisin koskettaa tähtiä. Yllättäen minuun ikään kuin lyötiin ikävä. Rajusti tärähtäen pudottauduin polvilleni silmät kiinni. Ikävä ja tyhjyys olivat tyhjentäneet minut. En enää tuntenut kuin surua. Näin takaani valoa. Hymähdin. Käännyin hieman ja katsoin olan yli taakseni.
Kirkas valo läheni nopeasti. Hymyni vain leveni. Istuin nyt keskellä tietä, kirkkaan valon tönäistessä minut pois elämästä. Viimeinen ääni jonka kuulin, oli auton jarrutus ääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti